Ei enää ikkunoita, ole talossani, vain särkynyttä lasia.
Nurkan taakse jäänyt ei unohdu, se kasvaa sielua suuremmaksi.
Sisälläni avaruus ilman tähtiä, eksyn sinne, tahallani?
Nauru kuoli lennosta, ropisi jäätyneenä maahan, huokaisten hiljaa.
Pelko, että on liekki sammunut, vai syttyisikö vielä jos siihen puhaltaisi?
Uskoin sydämeni kukan saadessa kasvaa, tuntevani kaipuuni haihtuvan.
Vaikka tiedän…toivoisin toisin, en sitä ehkä kestäkään?
Eipä kai halpa mieleni ja heikko lihani siitä valoa heijastaisikaan.
Haluan vain kaatua, nukahtaa, unessa etsiä paikan, jossa olet sylissäni...
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
