Kevään tulon näkee, vaikka se tulee niin hitaasti. Salakavalasti. Sitä taistelee maaliskuun monojen kanssa, kunnes huomaakin, ettei mäen laskusta tulekaan mitään. Sitten ei auta muu kuin säilöä sukset varastoon ja kaivaa esiin skeittilauta.
Minä huomaan kevään eniten itsessäni. Unohdan onnellisesti velvollisuudet ja alan valvoa öitä voidakseni aamuyöllä mennä rantaan katsomaan auringonnousua. Ne päihittävät auringonlaskut mennen tullen, kuus-nolla. Kun aamuauringon kylmä valo häikäisee silmiä, järven päällä tanssii usvaa eikä missään liiku muita kuin narkkareita ja lehdenjakajia, sitä saattaa hetken ajan tuumia, että hyvä kun en muuttanutkaan syksyllä Mallorcalle, vaikka piti. Sitten sitä kävelee hypähdellen kotiin ja miettii pelkästään aamiaista.
Kevään minä huomaan myös kasvavista itsemurhalukemista. Aurinko, se paskiainen, kutsuu itsensä ihmisraunioiden koteihin, ja antaa heille voimaa. Voimaa siihen, että he jaksavat ostaa kaupasta kunnon köyden tai hankkia parhaan kaverin diileriveljeltä tarpeeksi unilääkkeitä. Kummia tapoja ne keksivät: yksi tukehduttaa itsensä omalla nyrkillään ja toinen hakkaa itsensä kylmäksi kirveeläl. Voisivat nyt sentään kehittää keinon, joka ei järkyttäisi omaisia niin paljon.
Edes kevään kunniaksi?
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
vahvasti (ja hienosti) kirjoitettua tekstiä, pidän