Kerttu tuli hitaasti tajuihinsa - ja alkoi saman tien kakoa.
- Antakaa hänelle astia. Ja kääntäkää hänet, ettei hän tukehdu, sanoi mies, joka oli istunut Mikan vieressä.
- Mitä hän on ottanut? kysyttiin Mikalta. - Tenoxia ja... mitä?
- ... vodkaa, Mika vastasi lamaantuneena. Koko tilanne oli niin vieras, niin hänelle sopimaton, että puhuttelu tuntui oudolta. Vaikka hän oli odottanut tätä ties kuinka pitkään.
Tyttö oksensi äänekkäästi. Sen olisi pitänyt olla hyvä juttu, mutta sen jälkeen hän näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä. Hänen rusketuksensa näytti pelkältä maalikerrokselta. Harmaat silmät seisoivat ja näyttivät kammottavilta, kun kylmä valo paistoi niihin.
Auto ajoi pihaan, ja tyttö vietiin sisään. Mikan olisi pitänyt mennä perässä, sillä hänelle taatusti haluttiin esittää kysymyksiä. Mutta Kertun seuraaminen olisi ollut mahdotonta. Ehkä se oli raukkamaista, mutta hän ei pystynyt siihen.
Oli puoliyö. Torstai oli juuri alkanut. Aamulla olisi luento, jolle Mikan oli mentävä. Ja varmaan hän menisikin. Jos he päästäisivät Kertun aamulla pois, Mikan olisi pitänyt viedä hänet kotiin ja pitää huoli, ettei tämä vajoa koomaan tai jotain (Mika ei oikein tuntenut lääketiedettä). Mutta hän tiesi, ettei tyttö haluaisi nähdä häntä tämän jälkeen. Ei ainakaan ennen seuraavaa kertaa kun tarvitsisi jotain.
Kanttiini ei tietenkään ollut auki. Se oli sääli, sillä Mika tarvitsi jotain tekemistä. Hän seisoskeli aulassa aikansa, kunnes päätti mennä tupakalle. Ennen kuin hän oli tutustunut Kerttuun, hän ei ollut käyttänyt mitään päihteitä.
Ulkona istui keski-ikäinen mies. Hän hymyili Mikalle apeasti, joten tämä istui hänen viereensä. Mika sytytti tupakan askista, jonka oli ostanut päivällä, ja nojasi taaksepäin.
- Iltaa, mies tervehti.
- Iltaa.
Hetken aikaa he tupakoivat hiljaisuudessa, jonka rikkoi vain ohiajavasta autosta kuuluva teknomusiikki. Sitten mies avasi suunsa.
- Millä asialla?
- Tyttöystäväni, hän... Mika aloitti, muttei halunnut sanoa asiaa ääneen. Se tuntui riittävän miehelle.
- Aivan. Ikävä juttu.
- Entä te? Mika kysyi.
- Vaimollani on ärhäkkä syöpä. Ollut jo monta vuotta. Kamalaa nähdä, kuinka hänen voimansa hupenevat, mies sanoi lakonisesti. Ilmeisesti häntäkin vaivasi samanlainen lamaannus kuin Mikaakin. - Tähän asti hän on pärjännyt.. ei hyvin, mutta jotenkuten. Hän on vahva. Mutta nyt.. no, se siitä. Olinhan minä tähän valmistautunut.
Mikan valtasi sääli. Ensin sääli, ja sitten apaattinen inho. Miksi toisilta vietiin elämä, vaikka he kuinka yrittivät pitää siitä kiinni, kun taas toiset yrittivät kaikin tavoin heittää sen menemään? Mikan teki mieli puristaa miestä olkapäästä, muttei saanut kättään nousemaan. Hän toivoi, ettei mies alkaisi tunteilemaan, sillä hän ei osannut käsitellä itkeviä ihmisiä luontevasti. Mikan onneksi mies vain katsoi häntä ja hymyili murheellisesti.
- Se siitä, mies toisto ja Mika yritti hymyillä tavalla, joka olisi korrekti.
- Mikä tytölläsi on? Mies kysyi sitten.
- Hän ei ole ollut viime aikoina oikein oma itsensä, Mika vastasi, ja häpesi sitten, koska se oli vale. Kun hän oli parina viime päivänä huomauttanut tytölle tämän muuttuneesta mielialasta, tyttö oli raivonnut hänelle, että "tällainen minä oikeasti olen! Tätä ENNEN en ole ollut oma itseni!". Mies ei sanonut mitään, äännähti vain myötätuntoisesti.
Yhtäkkiä Mikalle tuli ikävä olo, hänen oli pakko päästä pois tuon murheellisen miehen luota. Mika heitti tupakkansa menemään, ja nousi lähteäkseen. Hän yritti keksiä jotain optimistista sanottavaa miehelle, mutta mies aukaisi suunsa ensin.
- Älä ole huolissasi tytöstäsi. Nuoret ovat vahvoja.
- Kiitos, Mika sanoi ja pakeni paikalta.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
