Kuumuuden orjat

Runoilija Yumiko

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 14.6.2010

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

I don't mind it, I don't mind if you're overrated. Or if you're staring at the edge of the world. But keep in mind that I'm a sore eye with blurry vision. That I can see yeah it has to be you love, that I've been dreaming of. And if we climb this high, I swear we'll never die. -Of Mice & Men- My Understandings . <3
Elämä on parasta huumetta, niin sanotaan. Mutta elämä on myös paras inspiraation lähde. Tuskasta ja kivusta kumpuaa suurin voima, rakkaudesta ja onnesta sitäkin suurempi. Jokainen hetki on kokemus, jokainen tapahtuma on tarkoitettu tapahtuvaksi. Elämän pitää antaa mennä vain, muttei sitä saa tuhlata. :)
Kiitoksia kaikille Runoilijoille jotka olette lukeneet ja kommentoineet kirjoituksiani. Ja kiitokset myös niille jotka ovat vain vaivautuneet etsimään runojani ja viitsineet lukea.
 

Polkupyörä ylitti sillan, renkaat rahisivat hiekkaisella tiellä ja pöly nousi pistävänä ilmaan. Tytön vauhti oli sopuisa, kuten hänen lempeiden kasvojensa vieno hymy. Hän puuskutti eteenpäin, läpi esikaupungin.

Tie jatkoi kulkuaan leveämpänä ja parempikulkuisena. Se vietti lievästi alaspäin. Tyttö tunsi tuoreiden leivosten tuoksun ohittaessaan kahvilan. Hän kuuli naisten juoruilut ja miesten kerskunnat. Hänen ohitseen vilahteli pikkukauppoja kauniine ovineen ja ikkunoineen, sekä pulskine myyjineen.

Ilma oli lämmin, kuumakin jopa. Tytön poninhäntä heilahteli hänen liikkeidensä mukana. Pieni hikipisara valui pitkin hänen ohimoaan, kuin lehdet putoilevat syksyisin. Se ohitti hänen poskiluunsa, lähestyi leukaperiä. Tyttö pyyhkäisi sen pois samalla, kun toinen samanlainen teki tuloaan. Aurinko tuntui sulattavan hänet pieni pisara kerrallaan.

”Ollapa nyt Alaskassa”, tyttö naureskeli itsekseen. Ajatus viilensi hänen oloaan hetkeksi.

Tien päässä oli neljän tien risteys. Päästessään sinne tyttö kääntyi oikealle. Hän jatkoi polkemistaan, nyt rauhaisammin. Häntä vastaantulijat näyttivät olevan yhtä kuumissaan, kuin hänkin. Pikkupoika söi jäätelöpuikkoa nautiskellen. Tytön mielessä satoi lunta.

Kuumuutta oli jatkunut jo kuusi viikkoa, eikä sille näyttänyt tulevan loppua. Sateista ei ollut tietoakaan, vesivarannot hupenivat kaiken aikaa.

Alaskassa ei olisi kuumuutta, toisin kuin täällä. Ihmisiä kuoli janoon ja lämpöhalvauksiin. Sairaalat olivat täydempiä, kuin koskaan ennen. Äitini oli yksi sairaalaan joutuneista. Hän oli ollut siellä jo toista viikkoa, vuoteenomana. Kävin katsomassa häntä ensimmäisen viikon ajan päivittäin, kunnes hän kielsi minua tulemasta. Hän ei halunnut minun näkevän häntä niin huonona.

Tie muuttui vaikeammaksi. Pikkukivet ja sora kolisivat pyörää vasten, päästellen epämiellyttävää taustameteliä. Tyttö ajoi vielä vähän matkaa, kunnes pysähtyi rautaisen portin vierelle. Hän jätti pyöränsä lukitsematta ja kulki portista.

Hän asteli kuivuneella maalla, etsi katseellaan tuttua kiveä. Tämän löydettyään hän polvistui maahan kiven eteen, kaivoi taskustaan kortin.

”Menetkö jo?” pikkusisko oli kysynyt.

”Pian, ennen kuin päivä kuumenee entisestään.”

”Tuotko minulle jäätelöä?”

”Jos löydän.”

”Sisko… Milloin tämä loppuu?”

”En tiedä, menen nyt.”

Pikkusisko oli ojentanut tytölle tekemänsä lahjan.

”Selvä… vie tämä äidille.”

Vanhempi sisko sulkee oven perässään. Hän sulkee aina oven, aivan kuin voisi sulkea nuoremman pois elämästään näin. Hän haluaa paeta vastuuta, hän aina pakenee. Äiti ei olisi hylännyt minua näin, äiti rakasti minua. Äiti oli minun turvanani, apunani. Sisko ei ole tätä. Sisko kaipaa äitiä enemmän, hän tarvitsee jonkun kertomaan, kuinka olla aikuinen. Äiti olisi ostanut minulle jäätelön. Isä olisi ostanut sen minulle, hän olisi vaikka tehnyt minulle sellaisen. Missä isä on?

Tyttö laski kortin kiven vierelle. Hän puhdisti kiven roskista ja lehdistä, suukotti sitä hellästi. Hänen lempeät kasvonsa olivat kaipuuta täynnä. Hän tarvitsi isäänsä.

Hän lähti takaisin pyörälleen, miettien vanhempiaan. Kotiin ajaessaan hän suri edesmennyttä äitiään, syytteli isäänsä mielessään. Isästä ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen, kun äiti oli haudattu. "Pelkuri", tyttö mietti ajaessaan kotipihaansa.

Kotona siskoa ei näkynyt missään.

Viikon kuluttua tyttö istuu äitinsä haudalla. Kuumuus jatkuu yhä, vesivarannot hupenevat entisestään. Suurin osa kaupunkilaisista on lähtenyt etsimään parempaa elämää itselleen, tai elämää ylipäätään. Kasvit kuolevat pystyyn, viimeisetkin koskeuden rippeet haihtuvat ilmaan. Tyttö myi polkupyöränsä saadakseen lasillisen vettä. Se maistui mullalta ja juurilta, muttei näinä aikoina ollut varaa valituksiin.

Tyttö sivelee äitinsä hautakiveä, hymyilee hieman. Kivi on hienoa graniittia, juuri sellainen kuin äiti olisi halunnut. Hän olisi halunnut tuoda äidilleen kukkia, mutteivät ne enää kykene kasvamaan. Siskon tekemä kortti lepää yhä kiven sileää pintaa vasten. Tyttö nostaa sen vapiseviin käsiinsä. "Minulla on sinua ikävä äiti. Älä huoli enää meistä, me pärjäämme." Tyttö naurahtaa, mutta hänen suloinen naurunsa muuttuu pian itkuksi. "Minä en pärjää", hän sanoo laskiessaan kortin takaisin paikalleen. Hän katselee vieressään olevaa pienempää hautaa, sen peittävää kuivaa multaa, sen luokse tuotuja oksia. Hän itkee äitinsä ja pikkusisarensa haudoilla, kyynelpisarat kastelevat kuollutta maata. Itkun loputtua pisarat eivät kuitenkaan lopu. Kauempaa kuuluu jyrähdyksiä.

Selite: 
Kategoria: 
 
 

Käyttäjän kaikki runot