Nimetön

Et voi ymmärtää, mitä korvien välissä vilistää,
katso syvälle silmiin, etkä silti nää yhtään mitään.

Tahtoisin paeta kauniin satukirjan sivujen huomaan,
pakoon karunkamalaa maailmaa.

Kumpa saisin syleillä sivuja,
olla osa suurenmoista tarinaa.

Se tarina kertoo minusta, se kertoo maailmastani, maailmani kerrottuna kaunein värin ja kuvin.

Ruusuinen köynnös kietoutuu sivujen reunoja myöten julmien sanojen ympärille tukahduttaen ne.

Osaanko huutaa, tunnenko oikeastaan mitään?

Silmänlumetta, pelkkää painomustetta?

Onko maailmassani mitään syvempää, sivu toisensa jälkeen itseäni etsien ja todellisuutta paeten.

Juoksen juosten juoksemalla kauemmas vaan, mutta mustekkin loppuu aikanaan. Tarinani murenee sana sanalta, sivu sivulta.

Oliko se kaikki sittenkään sen arvoista?
Aivan liikaa sanoja,
ajatuksia, mietteitä, unelmia, toiveita, haaskauksia, turhuutta, julmuutta, kateutta, kauneutta. Antakaa joku tolkku, kohtahan kaikki on loppu.

Jos sinä päättäisit, sinähän repisit kirjani.

Syöttäisit minulle sanani, suttaisit musteeni.
Katkoisit kynäni, päästäisit irti.

Kiduttaisit siihen asti, kunnes osaisin päästää irti,
ja irrottautua vapaaksi.