Nimetön

"Mitä aiot tehdä kun pääset täältä?"
"Aioin kirjoittaa"
"Sen me jo tiedämmekin. Mutta mitä aiot tehdä oikeasti?"

Olenhan jo kertonut, että rakastan vanhoja kirjoituskoneita, mustetahroja sormissa ja Pariisin keskuskirjaston tuoksua. Kirjoitan itkettävän ihania rakkaustarinoita niin kuin rakkaus olisi totta, vaikka en siihen koskaan uskonutkaan. Ja korkoni maalaan punaisiksi, sillä ne kutsuvat huoraksi jokaista, joka antaa seuralaisen maksaa juomansa.

Ja kaiken sen melkein tärkeän, mitä kirjoitan muistilistaksi kylpyhuoneen peiliin, olen oppinut jo silloin kun en viellä ollut tietoinen itsestäni

1. Tupakka tappaa.
2. Mitään ei ole pakko paitsi kuolla ja maksaa veroja.
3. Rakastuminen ei kannata.
4. Ei saa paistaa vaahtokarkkeja päin siskon naamaa.

Mutta valojen kaupungissa jokainen polttaa savukkeita kerrostaloyksiön ikkunasta Eiffel-tornin värivaloja katsellen, enkä minä ole poikkeus. Keskustan korkeimmalla olevaan ullakkohuoneistoon asuntoon olen rakentanut kotia Placebon säestyksellä siitä asti kun aloin juoda vodkaa suoraa pullon suusta ja kehittänyt hassuja mietteitä kuolemasta.

Entä jos olen nähnyt kuoleman silmästä silmään, soittanut kitaralla balladeja, aloittanut C-mollista ja lopettanut C-molliin, kysynyt turisteilta, kuinka monta enkeliä mahtuu nuppineulan kärkeen.

Sillä vilpittömyys on paskapuhetta yhtä varmasti, kuin suklaa sulaa kuumalle iholle, enkä minä koskaan soita tytöille yhden yön jälkeen.