Kaipuun kirves

Yhtäkkiä löi kaipaus
selkääni kirveen syvän rotkon.

Ja niin voi
kuinka kaipaankaan.

Kyyneleeni putoavat
koneöljyn, palavan metallin makuisina
kohti nykyistä elämääni.

Vuosia olit poissa
kunnes tänään,
muistutit ettei
mennyt koskaan häviä.

Niskakuoppasi tuoksu
väsyneinä sunnuntaiaamuina,
unelmien hiekkamyrsky
ja kadonneet päivät.

Toinen käveli ohi
ja sinun partavetesi
värisytti raa-asti
ihoni salattuja kohtia.

Sinä jätit minut.
Miksi silti sinun piti itkeä
kun lähdin?

Sinun kyyneleidesi maku
paloi kireisiin suoniini,
muistoista vahvinpana.

Minä tunnen sinut Rakkain.
Olet selkäni takana.
Olet vierelläni.
Olet vielä kotona odottamassa.

Jokaisessa hetkessä
on sinun varjosi paino,
ja se on raskas.

Tänään toivoin että
tunnet ajatukseni
tunnet sydämeni vielä
sinulle lyövän.

Vielä joskus toisen olen,
enkä sinua enää tunne
avoimissa haavoissa.
Vielä sinusta tulee
tuntematon arpi.

Rakkain, älä enää itke,
kyynelten aika
on jo ohi.

Pynnöstäsi lähdin
vasta myöhemmin,
ja sinusta tuli toisen.

Rakas, älä kirvele
minua enää!

Unohdetaan yhdessä
että koskaan olimme me
että koskaan olimme yhtä.

Poista minut muistoistasi.
En minäkään enää
halua muistaa miltä
maistuit mustan Furyn ratissa.

En enää muista
mitä olin ennen sinua,
ja jälkeesikin hukassa olen.

Rintaani painaa
ottamattomat ahdistuslääkkeet.
Niitä vielä niin minä unohdan.

Ja huomenna on jälleen
uusi päivä muistaa.