Mitä sitten?

Mitä sitten, kun kaikki keinot on käytetty? Kun on yrittänyt kaikkensa eikä mikään auta? Onko kuolema ainoa vaihtoehto?

Olen yrittänyt puhua suoraan tunteistani vanhemmilleni, yrittänyt saada heidät ymmärtämään, yrittänyt saada tukea. Mutta ei, he vain tyrmäävät tunteeni täysin. Kertovat suoraan, että se mitä tunnen, ei ole oikein.

Minun pitäisi olla jo aikuinen ihminen, pärjätä itsekseni. Mutta silti tuntuu, että olen vielä pieni tyttö, joka aina säännöllisin väliajoin tarvitsisi äidiltä halin, joka antaa minulle voimia jatkaa. Että tarvitsisin vielä sitä, että vanhemmat sanovat minulle, että kyllä sinä pystyt ja kertoisivat minulle ettei tarvitse pelätä turhaan. Ja kertoisivat, että olen heille rakas.

Mutta onko se ihme, kun kaikki tuo minulta vietiin aivan liian aikaisin? Onko se ihme, koska jouduin jo 12-vuotiaana olemaan se aikuinen?
Kun minulla ei ollut rakastavia vanhempia, kun olisin heitä eniten tarvinnut? Onko se ihme?

Ehkä äiti ja isä ovat oikeassa. Ehkä on väärin tuntea niin kuin minä tunnen. Ehkä on väärin olla ahdistunut ja väsynyt elämään. Ehkä tosiaan on väärin, että olin niin heikko silloin lapsena, että annoin sen kaiken vaikuttaa minuun niin pahasti. Ehkä tosiaan olen heikko ja turha ihminen.

Minun mieleni on niin sekaisin. En saa öisin nukuttua, en edes minulle määrätyn lääkkeen voimin. Minä vain itken kotona, en saa itseäni ihmisten ilmoille. Kärsin pahoista päänsäryistä pelkän pahan olon ja ahdistuksen takia. Joka hengenveto tuntuu liian raskaalta.

En ole uskonnollinen ihminen, mutta minusta tuntuu, että olen kirottu. Että kaikki mihin kosken, katoaa. Pian syntymäni jälkeen mummini kuoli syöpään. Kun olin lapsi, perhetuttavamme kuoli salamaniskuun. Tänä vuonna kolme tuttavaani on kuollut syöpään, ja yhdeltä on leikattu rintasyöpä. Kaksi kuolleista oli minun läheisiäni, toinen oli minulle kuin oma äiti, toinen kuin oma ukki. Hän, jolta leikattiin rintasyöpä, on minun kummitätini.
Ei nämä toki ainoita pahoja asioita ole, mitä lähipiirissäni on tapahtunut, mutta pahimpia.
Minun isoveljeni, vauva jota äiti odotti ennen minua, kuoli 30. raskausviikolla kohtuun.
Voiko olla, että se oli minun vikani? Voinko olla kirottu? Onko ainoa vaihtoehto riistää itseltäni henki? Olisiko muut silloin turvassa?

Minusta tuntuu, että olen niin yksin, vaikka tiedän toisaalta ettei se ole totta. Minulla on paljon ihania, rakkaita ystäviä. Mutta se tärkein puuttuu. Perhe. On minulla vanhempien lisäksi kaksi elossa olevaa isoveljeä. Toinen sai tänä vuonna oman lapsen eikä hänellä ole enää muuta aikaa. Rakastan pientä veljenpoikaani, mutta pelkään niin, että aiheutan hänelle jotain kamalaa.
Toinen veljeni on täysi alkoholisti ja hänen maailmansa pyörii sen asian ympärillä. Kyllä hän puhuisi kanssani, mutta kännissä onnistuu aina satuttamaan minua.
Ystäviä en halua kuormittaa kaikilla asioillani, vaikka he ovat kyllä sanoneet, että saan heille puhua. Mutta silti…

Onko todella niin, että olen tullut tieni päähän? Tähänkö on hyvä lopettaa? En ole vielä nähnyt, mitä normaali elämä on!! Mutta en taida jaksaa odottaa, en taida jaksaa yrittää enää..

Uskon, että jos vanhempani joutuisivat hautaamaan minut, he ymmärtäisivät vihdoin. Ymmärtäisivät tehneensä väärin. Pyytäisivät ehkä anteeksi ja kertoisivat rakastavansa minua. Antaisivat anteeksi, että olin niin heikko.. Uskon, että kuolema olisi sen arvoista!!