Olipa kerran tyttö, poika puhus sille järkee, se vaan uhos takas, ei ollu sen mielest tärkee. Poika laitto jäihi, koko feikin jutun, tyttö kapinoissaan juhli, poika tunsi olon tutun. Ei ollu eka kerta, nähty tää sama reitti, sydämest puuttu verta, tyttö kirouksen heitti. Poika taas allapäin, tyttö huolettomanlainen, taas se päätty näin, viha tuntuu samanlainen.
Tytöltä loppu juhlan aiheet, muisti pojan ja mukavat vaiheet, tarve tuli hihaan johon hädässä tarttuu, mut pojan mittarissa viha vaan karttuu. Aika olis korkee tytön jo tietää, et jos ei oo voimaa poikaa sietää, ni sit täytyy tunteensa syvälle pakastaa, ja kääntyä pois niistä joita rakastaa.
Poika on yrittänyt sitä useasti, mutta se on ihan liian iso lasti, jos tyttö aina tulee väkisin bäkkii, ja tekee ittelleen pojan sydämeen häkkii.
Taakse on jääny jo järkevät rajat, liian kauniita nämäkin sanat, armoo on tytöllä täynnä koko tankki, muutoksen on tultava tai räjähtää pankki. Sieltä ei lennä rahat eikä kulta, sanoja vaan pimeämpiä kuin multa, joka kylmässä maassa arkkua painaa , sanat joita tyttö miettii ku on vainaa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
