anteeksi

”Hello! How are you?” ystävällisen näköinen mies sanoi meille ja ohjasi meidät kauniiseen ravintolaansa, joka oli meren vieressä. Huomasin heidän nuoren tarjoilijansa, joka katseli minua. Emme puhuneet sinä päivänä mitään. Ajattelin, että jos vaikka huomenna.
Kun lähdimme rannalta, kävelimme sen ravintolan ohi, jossaoli se poika. hän katsoi minua suoraan silmiin ja hymyili. Menin hämilleni ja katsoin maahan.
Siitä lähtien kuljimme joka päivä sen ravintolan ohi ja näin sen pojan. Ja joka kerta hän katsoi minua silmiin ja hymyili. Pikku hiljaa minäkin aloin hymyillä kun näin hänet.
En huomannut ollenkaan kuinka nopeasti aika kuluu. Tajusin lähtöä edeltävänä päivänä etten ehtinyt puhua hänen kanssaan. Enkä enää ehtisi. Tulin surulliseksi, mutta peitin sen. En halunnut muiden tietävän asiasta.
Kun lähdimme, en halunnut miettiä Häntä. Se tekisi minut todella surulliseksi.
Kotona vasta tajusin sen. Olin tuhansien kilometrien päässä hänestä. Rikoin hänen sydämensä. Särjin hänen unelmansa. Rikoin sen ja sitä kadun.
annathan anteeksi.