Istun ja odotan kauhtuneessa 
menneisyyden nojatuolissa,
että tulevaisuus hyppäisi syliin,
	ja kiusoitellen kysyisi:
		”Arvaa, mitä tuon tullessani?
		Arvaa, kummasta kädestä saat sen?”,
mutta kysymyksiin vastaamatta
minä puristaisin sen rintaani vasten
ja yrittäen peittää epävarmuuteni
silittäisin sen karheita hiuksia, 
vain tässä ja nyt
mitään muuta tahtomatta
...
mutta se hiipiikin 
salaa taakseni,
kietoo minut syleilyynsä,
ja peittää pienillä, lämpöisillä kämmenillään silmäni
	ja kysyy:
		”Tunnetko minut?
		Olenko Tulevaisuutesi vai Menneisyytesi?”


Arvaan, sinä se olet - 
    tämä hetki kaikkinensa,
           jota elän.