Unohdus ja kaipuu.(C)atja

Tuhat kuuta pirstottu pieniksi paloiksi, toisella vuosituhannella, kauan ennen ajan laskumme alkua.
Tuhannen kuun sirpaleista, miljoona tähteä sai alkunsa.
Alkunsa sai myös elämä jota odotin pitkään ja hartaasti.
Mutta jumalan saastaama todellisuus, ennen sitä mitä tiesin, sai minut tajuamaan maailman tarkoituksen.
Iskien sen minulle päin kasvoja, kuin sata ruosteista naulaa.
Vaikeat ovat haavat parantumaan, jotka ne sai minussa aikaan.
Haavat ruumiissani kärsin, elämäni pimeyttä.
Oikeiden planeettojen kohdatessa, katsoisin ylös tähtiin, ja näkisin silmilläni silmäsi, kaukana mutta kuitenkin niin lähellä että voisin melkein koskea sinua ja hymyillä sinulle.
Mutta pienen ajan kuluessa tulee todellisuus minulle vastaan.
En pysty koskemaan enkä näkemään sinua.
Haavat vuotaen rupean itkemään. En pysty lopettamaan, se vain tulee vaikka ei haluaisikaan.
Uupuneena kaikesta en voi jatkaa elämääni.
Toivon ja odotan vain että kohtaisin sinut, armaani.
Olen jättänyt jumalan tahraaman sielunikauan sitten ajatellen sinua ja tulevaisuutta.
Tulevaisuuteni on vain pelkkä kuiskaus elämän tuulissa.
Joka katosi silloin kun viimeisen kerran päästin sinusta irti.
Unohtaa en voi koskaan sitä hetkeä kun kuulin olevani lähtiessäni niin tärkeä ihminen.
Unohtaa en voi niitä kyyneliä, jotka minulta tuli, Kun kuulin sanan ISÄ.
Olen hukannut itseni.
En tunne enään itseäni.
Elämäni on poissa tästä maailmasta ilman sinua.
Katsoa haluaisin kaukaisuuteen, mutta en voi, en, ilman sinua.
Istuessani yksin pimeässä, tunnen koko ajan sinut olevan läsnä elämässäni.
Herätessäni arkusta, jonka kuolema on minulle omin käsin veistänyt.
Tunnen sen olevan läsnä.
Vienyt minut pois, sinun vuoksesi, JUMALATTARENI.