Ensilumi

Oli jo melkein jouluaatto eikä lunta ollu vieläkään satanut. Pete käveli kiviä potkiskellen meren rannalla, tuijotti synkkänä maahan. Edes pieni pakkanen ja kylmä merituuli eivät saaneet häntä lähtemään pois, hän vain painoi päänsä alemmas ja jatkoi kulkuaan. Ja hän vain käveli, ilman päämäärää, ilman tarkoitusta, vailla elämään.

Pari päivää sitten Pete oli vielä ollu onnellinen. Mirkku, Peten pitkäaikanen tyttöystävä oli suostunu Peten kosintaan, häät olis ensi kesänä. Tai niin Pete mietti, suunnitteli jo kaiken valmiiksi. Hän varasi jo kirkon etukäteen, mietti ruokalistat valmiiksi, tilasi Mirkulle kampaajan hääpäivän aamuksi. Silloin hänelle oli kaikki mitä hän halusi.

Eilen Pete löysi Mirkun sängystä toisen miehen kanssa, oman parhaan kaverin, omassa sängyssä, omassa talossa, oman kihlatun kanssa. Pete ei jäänyt turhaan kuuntelemaan heidän selityksiään. Hän juoksi suorinta tietä ulos, paiskasi oven mennessää niin että koko rappu kaikui, juoksi portaat alas melkein kaatuen, itki vasta alaoven suljettuaan. Elämällä ei enää ollut mitään päämäärää.

Tänään hän oli kävellyt koko päivän ulkona, seuraten meren kulkua. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä, ei hänellä ollut nälkä. Hän vain muisti näkemänsä, halusi vain unohtaa kaiken, Mirkun, ystävänsä, elämänsä. Hän halusi jotain parempaa, jotain arvokkaampaa, onnea.

Illalla hän viimein pääsi perille, heidän yhteisen kotinsa ovelle. Hän kiipesi palotikkaita pitkin katolle, antoi kyynelten viimein virrata vapaasti. Ja täysikuun paisteessa hän asteli katon reunalle, sulki silmänsä, levitti kätensä siipien lailla, antoi tuulen tarttua häneen. Hetken verran hän tunsi olonsa vapautuneeksi, kevyeksi, höyhenenkevyeksi. Ennen kuin kova asvaltti rikkoi unelmat.

Yöllä satoi kauan kaivattu ensilumi.

[2004]