Valas

Siinä unessa mä olin jotenkin suuri, kaiken yläpuolella. Kukaan ei voinu pysäyttää mua, mutta mä en ollu onnellinen. Mä olin yksin. Eikä yksin ollut niin kivaa, sillä ei ollut ketään, kenelle kertoa kuulemansa juorut tai kenen kanssa pelotella ihmisiä. Olin niin yksinäinen, niin peloissani. Olin kuin kala Atlantin valtameressä – yksi muiden joukossa, mutta en kuitenkaan samaa porukkaa.

Lopulta mun uni päätty niin, että mä kuolin. Niin, kuolin. Tai oikeastaan valas nielaisi mut, kun mä sukelsin jälleen kerran mereen. Mutta mä tulkitsin sen kuolemiseks, sillä valaan vatsassa ei ollut ilmaa eikä valoa, ei mitään elollista. Tai no, minä. Mutta sielläkin olin yksin. Tosin en tiedä miten kauaa, sillä heräsin siihen, että valas avasi jälleen suunsa ja kylmä merivesi virtasi kastelemaan varpaani.

Sä nauroit, kun mä kerroin sulle unesta. ”Sä oot ihan hassu”, sä vaan sanoit ja nauroit, nauroit niin, että silmäsi vuotivat. Sun mielestä mä olin outo, kun näin sellaisia unia. ”Mutta minkä mä unilleni voin”, sanoin sulle ja sä vain hymyilit viehkosti. ”Niin, minkäs sä niille voit”, sä sanoit.

Yhdessä ne yritettiin tulkita mun unta. Sun mielestä mä pelkään alitajusesti sitä, että mä jään yksin. Että kukaan tässä maailmassa ei enää huoli minua ja minusta tulee kuin uneni henkilö; vapaa, mutta yksinäinen. Ja kieltämättä sen kuulosti hienolta tulkinnalta. Olihan uneni suoraan viitannut siihen. Mutta siltikin jokin siinä vaivasi minua suuresti.

Seuraavana yönä mä näin saman unen uudestaan. Ja heräsin täsmälleen samaan kohtaan uudestaan. En siis vieläkään saanut tietää, mitä tai ketä valaan vatsaan kulkeutui meriveden mukana.

”Ehkä se, mikä sinne tuleekin sun seuraks, on joku sun suuri rakkautes tai jotain”, sä sanoit, kun mä kerroin sulle nähneeni taas saman unen. ”No tuskinpa vaan”, mä tuhahdin ja heitin sua tyynyllä. Sä naurahit, kierähit mun viereen ja ryhdyit kutittamaan mua kyljistä. Mä kiljuin kun hullu, ja sun äitis kävi muutaman kerran jo sanomassa meille, että yrittäisimme rauhoittua jo, kello kun oli aika paljon.

Ku mä kävelin kotia kohti sun luotas, mä mietin sun teoriaa. ”Miksei”, mä tuumin itekseni, ja toivoin, että näkisin saman tutun unen jälleen tänä yönä, jotta viimein saisin selville, kuka tai mikä oli tulossa seurakseni valaan vatsaan.

Ja kuinka ollakaan, näin jälleen tutun valas – unen. Mutta tällä kertaa mä en herännyt meriveden tuloon, vaikka se olikin kylmää kuin jää, vaan seisoin rohkeasti odottamassa tulevaa. En kuitenkaan nähnyt mitään, kuulin vain epämääräistä murinaa jostakin valaan kitalaen suulta, ja kun käännyin katsomaan, kirkas valo sokaisi minut. Se oli oman huoneeni valo, jonka äiti oli iskenyt päälle, etten nukkuisi taas pommiin. Mutta tällä kertaa olisin mielelläni sen tehnyt.

Koulussa kerroin sulle uneni uuden käänteen. Sä kuuntelit tarkkaan mun selostusta, ja totesit lopulta, että ilman äitiäni olisin nähnyt kohtaloni. Mä mottasin sua, jolloin sä vaan nauroit ja lähdit juoksemaan kohti luokkaa. Mä ryntäsin nauraen perääsi, ja sainkin sinut kiinni juuri opettajan huoneen edessä. Mä taklasin sut maahan, ja pahaks onneks koulun ilkein opettaja sattu näkemään kaiken. Eikä se uskonut, että me vaan pelleiltiin. Joten se siis passitti meidät rehtorin kansliaan, joka kirjoitti meille jälki-istunto laput täksi illaks, kello kahdesta kello kolmeen.

Jälki-istunnon jälkeen me talsittiin vesisateessa kotejamme kohti, ja samalla puhuttiin mun kummallisesta unesta. ”Ehkä sä jo ens yönä saat selville, kuka sun kohtalos on”, sä sanoit naureskellen. ”Olis jo aikakin, en mä halua loppuelämääni nähdä samaa unta jostain typerästä valaasta”, mä sanoin ja jatkoin: ”Ja sitä paitsi siellä valaan vatsassa ei tuoksu kovin raikkaalle.” Sä purskahdit nauruun ja läppäsit mua selkään. ”Hitto sä oot vitsikäs”, sä huikkasit ja käännyit sit eri suuntaan ku mä, kaupungin toiselle laidalle vievälle tielle. ”Nähdään huomenna!” mä vielä huusin katoavalle hahmolles, ja sä vaan heilautit huolettomasti kättäs, kuten aina.

Tänä yönä mä näin jälleen kerran uneen valaasta, yksinäisyydestä ja kaikesta muusta, mikä uneeni liitty. Ja tällä kertaa mä näin myös sen epämääräsen äänen lähettäjän. Se roikku kaksin käsin valaan kitarisassa ja mörisi apua peikkomaisten hiustensa alta. Mä huusin sille, että päästäis irti, mut se vaan pudisti päätään ja jatkoi meluamistaan. Mutta taaskaan en kerinnyt näkemään sen kasvoja, sillä herätyskellon kimeä pirinä havahdutti mut valaan vatsasta takaisin omaan sänkyyni.

Koko päivän mä olin kuin kissa tulisilla hiilillä, sillä sä et olis tänään koulussa. Sä olit saanut vesirokon siskoltas, joka oli vasta 3, ja makasit nyt sen kourissa sängyssäs. Mä olin niin toivonu, et näkisin sut koulussa, ja voisin kertoo unen uudet käänteet, mutta ihan ku tarkotuksella sä olit sairastunut just sillon, kun mulla olis ollu uutta kerrottavaa.

Koska sä et ollut koulussa, mä päätin käydä sun luonas heti koulun jälkeen. Sun äitis ei meinannut päästää mua ensin sisälle, mutta koska mä luultavasti näytin niin säälittävältä seistessäni siinä ulko-ovella, se lopulta leppy, ja anto mun tulla hetkiseks kattoon sua. ”Mutta vaan vähäks aikaa”, se muistutti ja mä nyökkäilin vaan tallustellessani kohti sun suljettua ovea.

Kun mä avasin oven, mun sydän jätti pari lyöntiä väliin. Sä makasit sun sängyssäs peitto korviin asti vedettynä, vaan sun pörröset hiukset kurkisti peiton alta. ”Aivan kun sillä peikolla mun unessa”, mä mumisin itekseni.

Sä säpsähit yllättäen hereille, ja mä pomppasin kauhistuneena taaksepäin. ”No en kai mä nyt noin pelottavan näkönen oo?” sä kysyit heikosti naurahtean ja kömmit peiton alta. ”No ei. Säikähin vaan ku noin yhtäkkiä nousit”, mä selittelin ja istuin sit tuolille, joka oli sun sängys vieressä. ”Kiva ku tulit”, sä sanoit ja hymyilit, ja mä tunsin ensimmäistä kertaa jotain outoa meidän välillä.

Mä kerroin sulle mun unen uudesta käänteestä, ja sä kuuntelit hiljaa, miten kuvailin peikkomaista otusta. ”Se peikko siis on niin kun sun kohtalos, vai?” sä kysyit mietteliäs ilme kasvoillas. ”No sähän siitä kohtalosta puhuit, en mä”, mä tiuskasin ja sain sut hymyilemään. ”Ota nyt ihan rauhassa vaan”, sä sanoit. ”Ei syytä paniikkiin.”

Kotimatkalla mä mietin, miks olin käyttäytyny niin oudosti sun seurassas. Me oltiin tunnettu toisemme ihan pienestä pitäen, jo yli 15 vuotta. Enkä mä koskaan ollu ajatellu sua muuna ku kaverina. Mutta jotenkin se uni, ja sun ja unen peikoin yhdenkaltaisuus sai mut miettimään asioita uudestaan. Oltiinko me sittenkin jotain muutakin, kun vain kavereita?

Ehkä sun puheet kohtalosta yhdistettynä mun tuntemuksiin sai mut näkemään tutuksi tulleen unen jälleen. Tällä kertaa se tosin alkoi suoraan siitä, mihin viime kerralla jäi. Minä siis seisoin valaan vatsassa, ja huutelin hädissään olevalle peikolle rohkaisevia sanoja. Ja lopulta peikko uskoi minua. Se irrotti hitaasti kätensä valaan kitarisasta ja tippui huutaen mun ojennetuille käsivarsille.

Siinä se tärisi kauhuissaan, ja kiitteli samalla, etten ollut tiputtanut sitä maahan. Sitten se pyyhkäisi lähes mustat hiukset silmiensä edestä, ja kääntyi katsomaan minua ruskeilla nappisilmillään. Ja silloin mä näin sen, mitä se haluskin mun näkevän: sun kasvot.

Mä heräsin säpsähtäen unestani. Mun sydän hakkas rinnassa, ja olo oli jotenkin omituinen. Mä vilkasin kelloo, ja huomasin sen olevan vasta puoli 5. Mut vaikka mä kuinka yritin nukkua, en saanut unta. Kuva sun silmistäs, sun kasvoistas, oli tatuoitu mun verkkokalvolle, eikä se lähtenyt pois. ”Se oli sittenkin joku kohtalo”, mä mumisin hiljaa itekseni. ”Se tarkotti sittenkin jotakin.”

Viikkoon mä en menny kouluun. Mä en vaan halunnut kohdata sua, en ketään muutakaan. Vaikka sä olitkin edelleen vesirokon kourissa, en halunnu ottaa sitä riskiä, että joku asia muistuttas mua susta. Äidille mä sanoin olevani todella huonovointinen, eikä se kyselly sen enempää. Se ei edes patistanu mua lääkäriin, käski vaan parantua kunnolla.

Yhtenä iltana mä kuulin ulko-oven käyvän. Mä kuulin, miten äiti selitti jollekin, että Mikaelilla on sydänsuruja, eikä hän sen vuoksi ole ollut kahteen viikkoon koulussa. ”Sydänsuruja”, mä tuhahdin, mutta annoin asian kuitenkin olla. Uskokoon äiti ja vieras, ku lie olikaan, mitä halus. Pääasia, että mä tiesin syyn omaan olooni.

Mä säpsähdin, ku joku samassa koputti mun huoneen oveen. ”Kuka?” mä kysyin, enkä saanut vastausta, uuden koputuksen vaan. ”Kuka siellä on?” mä kysyin uudestaan, tällä kertaa kovemmalla äänellä. Mut vieläkään ei mitään, vaan uus koputus. Ja sitä mä en enää jaksanu. Mä pomppasin raivoissani ylös ja ryntäsin avaamaan oven, yhtä vihaisena kuin juuri talviunilta kesken kaiken herätetty karhu.

Kun mä sain oven auki, mä jähmetyin niille sijoilleen. Sä seisoit siinä, mun oven takana terveenä ku pukki. Sun ruskeet silmät tuijotti mua nauraen silmiin. Sä olit siinä, ja mä en enää tuntenut vihaa. Mä tunsin jotain aivan muuta.

”Sori jos mä häiritsen”, sä sanoit ja talsit sisään. ”Mut mä ajattelin tulla kattomaan onko kaikki hyvin, ku sä et oo ollu koulussa”, sä jatkoit. ”Mä oon ihan ok”, mä sanoin ja suljin oven perässäni. ”Sä et edes käyny kattomassa mua sen jälkeen, ku kerroit unestas”, sä sanoit hieman moittivalla äänellä ja kohdistit silmäsi mun silmiin. ”Sori”, mä mumisin hiljaa ja istuuduin pienelle sohvalleni. ”Mulla vaan oli kaikkee muuta.” ”Sun äitisi sano et sulla on sydänsuruja”, sä sanoit, ja katoit mua kysyvästi. ”No ei ole eikä tule”, mä tiuskasin ja näin sun hämmentyneen ilmeen. Samassa mä aloin katua, että olin tiuskinu sulle. Enhän mä halunnu sua satuttaa.

Siinä me istuttiin hetko vaan tuijottaen toisiaan. ”Mikä on?” sä lopulta kysyit rikkoen jään välillämme. ”Ei mikään”, mä mumisin, mut näin sun katseestas, että sä puristaisit totuuden musta keinolla millä hyvänsä. ”Hei, mä nään et kaikki ei oo kunnossa, mut sä et suostu puhumaan mulle, parhaalle kaverilles”, sä sanoit ja siirryit sohvalle mun viereen. ”Kerro nyt mikä on”, sä jatkoit.

Mä huokasin hiljaa ja käänsit sitten katseeni suhun päin. Sun silmät oli niin lumoavat, niihin saatto hukkua. Niin ku mulle oli käynyt. Sanomatta sanaakaan mä kumarruin suutelemaan sun karheita huulias, hellästi ja pehmeästi. Etkä sä pannut vastaan, päinvastoin. Sä vastasit mun varovaiseen suudelmaan, kiedot kätes mun niskan taakse ja painauduit tiukemmin mua vasten.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen sä viimein irrottauduit musta. Sä katoit mua syvälle silmiin, aina mun sydämeen asti, ja sait sen hakkaamaan kuin hullu rinnassani. ”Mä rakastan sua Mikael”, sä kuiskasit hiljaa. ”Mäkin rakastan sua”, mä sanoin, ensimmäistä kertaa elämässäni sitä todella tarkoittaen. ”Mäkin rakastan sua.”

Siitä asti me oltiin entistä erottamattomammat. Me kuljettiin yhdessä kaikkialle, kuherreltiin jopa koulun käytävillä, ja saati muilta ihmisiltä tuomitsevia katseita. Mutta me ei välitetty. Meillä mikään muu ei merkinnyt mitään, vaan se, että meillä oli nyt toisemme. Niin monta vuotta me molemmat oltiin tätä salaa haluttu, että nyt ku se viimein oli totta, me ei annettu minkään pilata sitä. Mikään ei tulis koskaan meidän väliimme. Tai niin me ainakin luultiin.

Me oltiin sillon oltu yhdessä tasan vuosi, ku kohtalo puuttu peliin ja päätti, että me ollaan liian onnellisia. Ilmeisesti se oli kyllästyny meidän ainaiseen kuherteluun, jopa julkisilla paikoilla tapahtuvaan, eikä enää halunnut nähdä rakastunutta paria. Ehkä se ite ei ollu löytäny sitä oikeeta, eikö halunnu sitten kenenkään muunkaan löytävän.

Oli siis meidän vuosipäivä, ja me oltiin ajateltu juhlistaa sitä rannalla viinipullon kanssa. Me yövyttäs teltassa ja vietettäs koko päivä aivan kahdestaan. Ja kaikki alkokin hyvin. Me päästiin turvallisesti rannalle, ja nautittiin viinipullo ilta-auringon loisteessa. Sen jälkeen me rakasteltiin aivan vesirajan tuntumassa, auringon painuessa jo horisontin taakse, aivan kuin luoden meille suojan katseeltaan. Kunpa se oliskin tiennyt, mitä siltä jäi näkemättä.

Me maattiin hetki sylikkäin siinä rannalla, veden hiljaa sivellessä alastomia vartaloitamme. Sit sä sait idean. ”Mennään uimaan, nyt heti”, sä sanoit ja kampesit mut pystyyn märästä hiekasta. ”En mä tiedä, me ollaan kuitenkin juotu. Ja mua väsyttää”, mä sanoin. ”Eiks me voitais vaan mennä nukkumaan?” Sä naurahit, tartuit mua kädestä ja raahasin mukanas meriveteen. ”Tuu nyt vaan, uidaan vaan ihan vähän aikaa tässä rannan lähellä”, sä rukoilit ja katoit mua tavalla, jota mä en voinu vastustaa. Ja sä tiesit, et sillä katseella mä tekisin mitä vaan sun vuokses.

Niin me sit kirmattiin veteen, ihan niin kuin kymmenkesäisinä äitien seistessä rannalla vahtimassa, että me varmasti pärjäämme. Mutta tällä kertaa kukaan vaan ei ollut pitämässä siitä huolta. Oli vain me kaksi ja meri.

Sä sukelsit suoraan tyrskyihin, et välittänyt, että aalto oli voimakas. Jopa harvinaisen voimakas ilta-aalloksi. Mut sä kuitenkin selvisit siitä. Sä nousit pintaan riemusta hihkuen ja kehotit mua kanssa kokeilemaan. ”Rohkeesti vaan. Ei syytä paniikkiin”, sä huusit ja iskit silmää. Mä hymyilin ja juoksin itsekin päin pientä aaltoa kadoten hetkeksi sen alle. Ja kun nousin pintaan, en nähnyt sua enää missään. Näin vain aavan meren yhtä tyynenä, kuin auringon painuessa horisontin alle.

”Hei, älä viitti pelleillä. Tää ei oo enää kivaa”, mä huusin, mut sä et nostanutkaan päätäs veden alta ja nauranu mun hermostuneisuudelle. Mä aloin vähitellen huolestua. ”Nouse jo ylös. Tää ei oo enää yhtään kivaa”, mä huusin, turhaan. Sua ei näkyny vieläkään missään. Kaikkialla oli vain vettä ja pimeää, ei pienintäkään merkkiä sinusta. Aivan kuin meri olisi nielaissut sut.

Paniikissa mä ryhdyin etsimään sua vedenpinnan alta, mutta en nähnyt jälkeäkään. Mä etsin ja etsin, mutta turhaan. Sua ei ollut missään. Sä olit kadonnut.

Itkien ja väsyneenä mä raahauduin teltalle ja kaivoin vapisevin sormin puhelimen repun sivutaskusta. Hytisten mä näppäilin hätänumeron, ja ääni väristen sopersin naiselle, mitä oli tapahtunut. Nainen yritti rauhoitella mua parhaansa mukaan, mutta mä olin liian hysteerinen rauhottuakseni. Mä vaan itkin ja hoin, että niiden pitää löytää sut, niiden pitää tuoda sut takasin.

Ambulanssi ja poliisit saapuivat pian paikalle, ja löysivät mut kerältä teltan edestä. Joku yritti kietoo vilttiä mun alastoman vartalon ympärille, mut mä huitasin auttavan käden pois. Mä en kaivannu nyt sääliä enkä muutakaan. Mä halusin vaan sut takasin.

Parin minuutin päästä kuulin sukeltajien huutavan, että he olivat löytäneet jotain. Mä pomppasin hetkessä pystyyn ja juoksin rannalle niin lujaa kun kangistuneilla jaloillani pääsin. Ja siinä sä makasit. Sun huulet oli siniset, sun hiukses oli liimaantunut sun silmien eteen. Mä näin, miten lääkintämiehen yritti elvyttää sua, mutta pian he luovuttivat, antoivat sun lipua pois.

”Te ette voi lopettaa, ei vielä!” mä huusin hysteerisenä ja tunkeuduin sun kylmenneen vartalon viereen. ”Te ette saa lopettaa. Mä en anna siihen lupaa”, mä sopersin itkien, mutta kukaan ei tehny elettäkään auttaakseen. ”Hän on poissa”, joku sanoin. ”Ei! Ei!” mä huusin ja nappasin sun velton ruumiin mun käsivarsille. ”Et sä saa olla poissa, ei nyt.. Ei nyt, ku mä viimein löysin sut”, mä mutisin keinuttaen sua sylissäni. ”Ei nyt..”