Elämän irvikuva

Runoilija Muumitiikeri

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 18.6.2008

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

 

En tiedä kuka se on. Jotain tuttua siinä on. Vähän niin kuin ullakolle unohtuneessa lelussa, jonka löytää vuosien päästä aikojen nakertamana ja pölyn rakastelemana. Lapsuuden leikkejä ympäröi harmaa nukka. Muistot sykkivät kuin utuisen ikkunan takana. Ne näkee, mutta jokin ei välity. Jokin jää ikkunan toiselle puolelle. Se sama ja tuttu se on, mutta jotain puuttuu. Lämpö. Tunne. Elämä.

Siltä se näyttää. Siltä kuin elämä olisi siitä paennut. Luut kurottelevat päitään kalvaan, mustelmaisen ja arpisen ihon alta. Arvet ovat puistattavat. Kiertävät sen sääriä ja käsivarsia, nuolevat kylkiä punaisina käärmeen kielinä. Iho viiltojen ympärillä on tulehtunut ja punoittaa. Kutinan ja säryn melkein tuntee, kun unohtuu katselemaan.

Hiukset sillä on niin kun korjaamatta jäänyt elo marraskuussa. Näen, kuinka kauniina ne ovat joskus aaltoilleet kesän auringossa. Valo on niistä heijastunut ja pienet lapset ja nuoret miehet halunneet sormensa niihin upottaa. Mutta nyt ei aurinko itseään niistä peilaa, ja suortuvat roikkuvat velttoina olkapäillä.
En osaa päättää, ottaisinko käsiini äidillistä sääliä sivelläkseni noita olkapäitä ja vakuutellakseni, että kyllä se siitä. Vai tarttuisinko niihin ja ravistaisin. Kyllä se siitä jos pistät sen siitä! Mutta ei sillä ole silmissään tuiketta pistämään mitään. Se makaa vuoteessaan kunnes kemikaalinen kello sen herättää ja on aika aloittaa päivän lääkemaraton. Kolmetoista pilleriä päivässä naisen tiellä pitää. Ainakin siinä merkityksessä, että ei ole fyysisesti kuollut.

Ystävättäreni itki, kun kerroin ihmisen voivan joutua turvautumaan kemikaaleihin jotta pysyisi hengissä.
”Eihän se ole elämää.”
Eihän se olekaan. Sillä elämä tapetaan sinusta ennen kuin elämä tappaa sinut. Häivytetään pois elämän torahampaiden jäljet, mutta samalla elämän punahuulien suukotukset. Turrutetaan tunteet, niin hyvässä kuin pahassa. Joskus vain turtumus on helpompaa. Joskus on nieltävä tyhjiö kapselin muodossa, jottei sinua nieltäisi.

Tyhjyyshän sen silmistä kuvastuikin. Jos sitä vyötäröstä kiinni ottaisi ja taittaisi, kuuluisi lähes huomaamaton napsahdus ja ilmaan jäisi leijumaan huokaus kuin pullonsuusta karkaavan ilman henkäys. Ulos purkautuisivat sen hauraiden seinien sisässä kimpoilevat muistot, joiden kolahduksia se ei kuin etäisesti aistinut.

Ullakolle unohtunut lelu tai lähiomaisesta tehty irvikuva. Silmät tapailivat pölyn alta ja vikoja korostavien viivojen seasta kaikkea sitä tuttua ja rakasta, jota kaipasi. Jota rakasti. Sitä haluaisi nähdä sen, mihin on tottunut ja jättää huomiotta nuo irvokkuutta tuovat viisteet. Sitä haluaisi katsoa niiden ohi ja nähdä vain kaikki rakkaat muistot, kauniit piirteet. Mutta todellisuus on mitä on. Irvikuva. Varjo menneisyydestä. Jotain tuttua siinä on, mutta en tiedä kuka se on.

En tiedä, kuka tuo tyttö peilissä on.

Selite: 
Kategoria: 
 
 

Käyttäjän kaikki runot