Olen sieluni kapteeni

Runoilija Antracon

mies
Julkaistu:
10
Liittynyt: 16.4.2004
Viimeksi paikalla: 19.4.2024 14:39

Asuinpaikka: -
Syntymäpäivä:
-

Minä en ole mitään ilman rakkautta
 
kuinka kauan olen rakentanut tätä siltaa?

olitko se lopulta sinä, Elämä
joka sydämeni rikkoi?

kun kaikki kahleet katkeaa

    ratkeaa suurin mysteeri:

    ei minulla ollut enää ketään


en halunnut muuta
pieni kaistale onnea

pitäisi juureni tiukasti maassa

raskaassa säässä silti vaellan

hetki hetkeltä kadotan itseni

ei peili enää heijasta
    ei hyväksy minua minuna


tutustua ihoonsa aina uudelleen

    keisarinnan ainaiset uudet vaatteet

peilit pitävät pilkkanaan

en tunne minua
    en mitään

arvet parsivat tarinaani kasaan

näiden kuluneiden kudosten alla
        yksinäinen nainen


yksinäisyydellä on totisesti
aina

sellainen voima
    se laajenee kuin avaruus eteeni

ei-mihinkään

vallaten alueita
    joista en edes tiennyt

yksinäisyys on minun konkistadorini
    ritari helvetin haarniskassa


kehoni on temppelini
    on murrettu

ei rukousta ei uskoa

kuinka pitkälle on matkattava
jotta tuntisin reunan
varpaitteni alla

mihin Jumalallakaan
            ei olisi mitään asiaa


haalin menetettyä maailmaa

aikaa viimeisten reunojen keskiössä

ja kun rakkaus oli  vaimea kajo
sydämeni holvistoissa

hän tuli luokseni

kysyi tulta

kuinka osuvaa sytyttää liekkeihin
koko keho

    jota savu tervaa


hän oli komea surusielu

hän omisti jonkun totuuden
    joka taakanlailla painoi

salaperäistä sympatiaa silmien takana

pieni hymy täynnä merkityksiä

niin suuria että niiden alle
jonain päivänä

musertuisin


kuljimme kujia
    etsimme niiltä toisiamme

hengitin häntä
kerroin kaiken

myöhemmin ymmärtäisin
liian myöhään

kuinka oikukas kohtalo
kuin kivinen kudelma

väistyvä usko minun tarkoituksen tanner

ja mitä rakastumiseen tulee
se menee

kuin varkain


hänen tuoksunsa kuin oopiumia

en pitänyt kuinka
riippuvaiseksi siitä tulinkaan

lopuksi ei liiemmin hänkään

niin hiljaa rakkaus raahustaa
niin nopea se on liikkeissään

verkalleen vauhtisokeus pimensi
kaiken ympäriltä

yhteydet
    pienet ja suuret 

katkeavat

kun jotain katkeaa
avautuu mysteeri

    en ollut enää vapaa


mikä siinä onkaan

onnen päivät eivät löydä suurta totuutta
    paperia
    kynää sen luoda todeksi

mutta epäonni
        suru
            ja kaiho

ovat seuralaisia jotka antavat kaikkensa
että heidät muistetaan

joka ikinen hetki

    yritän puhdistautua

ymmärtäen kuinka paljon
likaa minusta löytyykään


luin jostain

mennyt on rakastamisen aikamuoto

muistot
    edeltä käsin eletyt

siltä se tuntuu
katson vain taakseni

olisipa silloin osannut ennalta arvata
olisipa osannut nauttia hetkestä eikä vasta
seuraavasta

aika ei ole suopea
ei hänkään

kun kosketus kuihtuu
ja etäisyys tulee lähelle
    tulee tilalle mustasukkaisuus

hänen kanssaan ymmärsin
        jouduin

uskonsa menettäminen on sellaista uskottomuutta

jolla on kamala hinta


minulla oli rauha hänen kanssaan

oli

levottumuuteen olen nykyisin tutustunut

koskaan ei tiedä kun tulee kotiin
mikä on tunnelma

meidän rutiinit
        ennustamattomia


maailmassa on seitsemän miljardia ihmistä

mutta minun maailmassani
ei yhtäkään

sen hän teki

    autioitti lähikorttelin
    ja puoli Lontoota

minulla toden totta oli ystäviä

enää en tunne yhtään kaverianikaan


luit minua kuin avointa kirjaa
        todentotta

kunnes hämärän kerrosten läpi näin

luit kaikki puhelimeni viestit

    yksi kerrallaan


paljon vielä tapahtui
    ennen kuin pakenin
        kuin mikäkin pelkuri

paljon tapahtui
siitä en voi koskaan kertoa teille

mutta sanon sen

    kun lähdin
    pakenin

en ymmärtänyt että pakoilu oli vasta alkanut

yritin elää varjoina seinillä
    mutta hän tuntee ne

ja niiden liikeradat

oli vain yksi vaikea vaihtoehto

    haihtua 

mädäntyä neljän seinän sisällä


täytymistä

eristäytymistä
ja askeesia on kahdenlaista

se jota et valitse
ja se joka valitsee sinut

enkä tiedä miten minun kävi

en osaa enää edes hengittää

vapaus?

    en tunne


yksin imaistuna yksinäisyyteen

korvieni välissä ajatus

kaikki on valhetta
kaikki on totta

kaikki on pysyvää
kaikki on väliaikaista

väliaikaista kaikki on vain

tuohon lauseeseen lasken toivoni
lepäämään

kuin näkymättömän silmukan

ja sammutan television heti
kunhan voimani elpyvät

kaikki olkoon väliaikaista
kaikki liian aikaista
kaikki liian
kaikki


yllättäen
    pitkän tovin välissä

käsitän

maailma
    on
        minulle
                pakenevaa
                                    valoa


kolme vuotta myöhemmin

he löytävät minut
lehtipinojen takaa
            olen muumioitunut
televisio on päällä

olen palannut alkupisteeseen

onko elämä kehä?
    jonkilainen spiraali

voinko aloittaa alusta
    onko se vielä mahdollista?

kahden kuoleman kierron jälkeen
olisiko mahdollisuus herätä

ja nähdä toinen mahdollisuus
toinen ulottuvuus


kun aika jätti minut

mielestäni minä jätin ajan

muistan Nelson Mandelan
hänen kädenpuristuksen
katseen joka valotti toivoa
minun silmieni takana

olin valmis mihin vain


luin Mandelan lempirunon:

"Ei haittaa kuinka ahdas portti
Kuinka rangaistusten täyttämä lista
Olen kohtaloni mestari;
Olen sieluni kapteeni."


niin tiesin

minusta on johonkin
joksikin

minä riitän


kuinka kauan olen rakentanut tätä siltaa?

kaikki on väliaikaista

sekin että minut unohdettiin
sillä vielä tulee aika

    kun joku muistaa minut

ja maalaa taivaankanteni väreillä

    hyväksyen minut sellaisenaan
Selite: 
Runo kertoo Joyce Vincentistä. Nainen, joka löydettiin kotoaan kun hän oli ollut kuolleena kolme vuotta. Häntä ei kaivannut kukaan.Televisio oli edelleen päällä kun hänet viimein löydettiin. Se saa minut surulliseksi, joten halusin kirjoittaa tarinan hänestä että hänet muistettaisiin. Kiitos, joka tämän tarinan kokonaan jaksaa lukea.
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Pysäyttävää tekstiä. Kaikilta täytyy löytyä aikaa rakkaille ja tämän tarinan lukemiselle.
 

Käyttäjän kaikki runot