kun mitään ei puutu

kesäilta lumoaa
tuoksuineen
lintujen moniviritteisin konsertein

eikä ihminen malta nukkua
vaan vahtii aistit valppaina

ettei sadunhohto katoa
eikä yötön päivä haihdu

ja se lataa, lataa värittömien päivien varalle
rodon kukinnot piirtymään mielen sopukkaan
tuhannet keto-orvokit, tervakot, pionit ja daaliat samoin

(ja se taltioi myös pienen vajasta ulossännänneen hiiren
nuppineulanpään kokoisten silmien hätääntyneen katseen
ja sinitiaisen hämmennyksen kun se oli vahingossa
hiljaa istuvalle ihmiselle tuomassa nokassaan einettä ja jolloin
ihminen sanoi sille kuin vastatakseen voi, en minä tarvitse, ruoki poikasesi)

ja niin se, ihminen, istuu
ja vain on. 
Kesän keskiössä. Luojan kämmenellä.
Ja kaikki on, kertakaikkisen hyvin.