Huokauksen pituinen elämä

Pari päivää sitten en olisi sanonut olevani yksinäinen.
En olisi sanonut, etten tunne teistä ketään.
Mutta nyt olen oppinut huomaamaan,
kuinka vähän te minusta tiedättekään.
Kuinka vähän te minusta tahdoitte tietää.

En sano, etteikö mikään tästä olisi minun syytäni.
Että kaikki, mistä teitä syytän, olisi teistä kiinni.
Väitän silti, että jos en olisi tavannut teitä,
ei elämästäni olisi tullut näin pirun vaikeaa.
En olisi oppinut huomaamaan kuinka yksin olen.

Tyhjä kirjojen täyttämä huone ja tietokoneen humu
– ne olivat normaalia elämää minulle.
En ollut tottunut toisten ääniin taikka siihen,
kuinka käsi vetää kädestäni pyytäen leikkimään.
Olin oman maailmani valtias, oman itseni herra.

Nostan maasta siihen pudotetun puhelimen.
Siinä ei ollut säröjä, toisin kuin minussa.
Niin helppoa oli kääntää selkä ja jatkaa matkaa,
niin helppoa hylätä kaikki minkä varaan oli rakentanut.
Oli yllättävän helppoa särkeä toisen elämä.

Muistan sen päivän kun istuit viereeni ja hymyilit,
esittelit minut muille, teit meistä ystäviä.
Rikoitte luomaani muuria, kallisarvoista suojaani,
eikä se haitannut minua, ei haittaa vieläkään.
Sinä päivänä näin ensimmäistä kertaa auringon.

Yhteystiedot ovat tyhjät, puhelin oli kuin kuollut,
tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan.
Nykyään oli helppoa poistaa itsensä toisen elämästä,
helppoa aloittaa alusta uusien ihmisten kanssa.
Oli helppoa hylätä, jos oli joku jonka luokse palata.

Minulla ei ollut ketään.