-No ekkai sää ny meinaa niitä sinne takas laittaa? Nehä o pyäriny siä likasella lattialla. Onk sulla ny varmaa kaikki kunnossa? Napakka ääni ambulanssin ohjaamosta keskeyttää haavemaailmani, jossa ilmeisesti viivyin melko pitkään, ehkä liiankin pitkään, samalla kun potkaisen tyhjän pahvirasian kauemmaksi hoitotilan lattialla. Molemmat kädet täynnä enemmän tai vähemmän lattialle purkautuneita sideharsorullia, nostan katseeni ja huomaan äimistyneen työkaverini ilmeen. -Taizit poika ottaa pikkuizet päivänokozet, on seuraava lausahdus joka tulee aivan vierestäni, paareilla makaavalta sotiemme veteraanilta, jonka ylä- ja alaproteesin puuttuminen aiheuttaa juuri kuulemani aksentin puheessaan. Käännän katseeni ja huomaan kuinka potilaamme on myös havahtunut työkaveriltani saamaani kommenttiin. –Pyyhkästääs ny vähä niitä suupiäliä, tokaisen yrittäen kääntää tilanteen edukseni, samalla kun kurottaudun vanhusta kohti pala talouspaperia kädessäni. –Juu, pyyhkäztääz vaan kumpikin omiamme, ikämies kuittaa takaisin. En ehdi ajatella tilannetta sen enempää kun huomaan oman paidankaulukseni halki rinnuksille, aina nimikylttiini asti ulottuvan kuolavanan, joka on jo leukaperästäni ehtinyt kuivua. Hölmistyneenä halkaisen paperipalan kahtia ja ojennan tuolle elämän tervaskannolle toisen puolikkaan ja itseni siistimiseen käytän toisen osan. Näemmä lähes koko vuorokauden kestänyt ajorumba vaatii veronsa mutta tämä oman paitansa kuolaaminen saa minut jo huolestumaan, olinhan vasta viime viikolla täyttänyt 41 vuotta.
Tekemättä kovinkaan syväluotaavaa diagnoosia itsestäni tuon suupieleni falskaamisen osalta, avaan turvavyön, joka näemmä sekin on saanut osansa sylkirauhasistani, ja totean potilaallemme olevamme perillä sairaalassa. Lääkärin kirjoittama lähete sekä muut asiapaperit kainalossa siirryn ulos autosta ja työkaverin edelleen hölmistyneen ilmeen kannustamana rullaamme paarit ulos autosta. Ehkä oli arvattavissa, etten huomannut irroittaa autoon jääneen sydänvalvontalaitteemme johtoja potilaan rintakehälle liimatuista elektrodi-tarroista, jotka sitten yksi toisensa jälkeen ponnahtavat irti riuhtaissen samalla pienet tupsut miehen rintakarvoista, jääden lopulta roikkumaan takiaisen tavoin johtojen varaan. Kun nipistely varpaissani käy sietämättömäksi, totean, etten ilmeisesti taaskaan ole vaihtanut sisäsandaaleja varsisaappaisiin asemalta lähtiessämme. Toisaalta, lumen peittämien froteesukkien läpi tunkeutuva kylmyys tekee jalkaterät nopeasti tunnottomaksi ja tuskin edes huomaan kuinka paarien pyörät rullaa vasemman jalkapöytäni yli sillä seurauksella, että hieman toistasataa kiloa painava hoidettavammekin heilahtaa holtittoman näköisesti makuualustallaan. –Ettei ny vaan zattuz mitään veistelee nyt tuo hetkeä aiemmin rintakipua valitellut ikämies. Tämäkin vielä.
Kaikkien näiden vaiheiden jälkeen uskon jo olevamme turvallisesti matkalla kohti sairaalan vastaanottavaa hoitajaa, joka seuraa sisältä käsin lasiovien läpi episodia, jonka päätähtenä tahtomattani toimin. Vaikea ehkä uskotella itselleen, ettei sisäsandaalit ole kuitenkaan tarkoitettu Suomen talven arktisiin olosuhteisiin, etenkään loivasti yläviistoon nousevan, pakkaslumen peittämän, sisäänkäyntiluiskalla tapahtuvaan etenemiseen. En edes uskalla ajatella, mitä ne viereisellä pysäkillä värjötelleet työmatkalaiset pohtivat nähdessään aluksi ehkä spakaatia muistuttavan voimisteluliikkeeni, joka lopulta päättyi todennäköisesti mäkihyppytuomarinkin halveksimaan tasajalka alastuloon, joskin polvieni varaan. Siitä vasemmalle kyljelle kellahtamiseni tuskin enää laskisi tyylipisteitäni, niinpä päätin antaa tilanteen päättyä siihen, tuskallisen voihkaisun saattelemana. Kivun ja samanaikaisen häpeän tunteminen kuitenkin unohtui hetkessä, kun alitajuntani rekisteröi kaatumisen seurauksena jonkinlainen rusahduksen. Alkusäikähdyksen jälkeen saatoin voihkaista uudelleen, en helpotuksesta niinkään, vaan huomatessani tuon pahaenteisen äänen alkuperän. Reisitaskuun varastoimani potilaan lääkedosetti oli muuttunut yhdestä ehjästä kokonaisuudesta palapeliksi, joka koostui erikokoisista ja –muotoisista muovikappaleista sekä monenkirjavista pillereistä, joista osa väritti lumen peittämää ovenedustaa.
Lippuja tähän näytökseeni ei ollut myynnissä joten vapaakatsojina työkaverini sekä varmasti paljon elämääkin nähnyt potilaamme haukkoivat henkeään, ei hapen nälkään, vaan ilmeisesti odottaen loppuhuipennusta. Sitä ei toivonmukaan ollut kuitenkaan odotettavissa, olinhan jo antanut kaikkeni näyttävälle sisääntulolle yliopistolliseen sairaalaan. Ehkä kotikunnan terveyskeskuksen lähestyminen olisi aiheuttanut vähemmän kipua ja esiintymispaineita, niin ainakin uskottelin itseäni, samalla kun farssin luonteen saaneeseen näytelmääni kyllästynyt työkaveri alkoi kiskoa paareja sisälle, minun raahautuessa puolittain mukana toisesta kantokahvasta kohmettuneella kädellä kiinni pitäen, samalla kun toisella kädellä yritin haalia lumen seasta edes osaa pillereistä mukaani. Niinpä niin.
Yllättävän pieni ero, itse asiassa melko häilyvä, on ammattitaitoisen palomies-sairaankuljettajan ja työkseen elokuvien pääroolien sijaan itsensä uhraavan stunt-miehen välillä. Itse en juuri nyt tiennyt, kumman ammattikunnan edustaja olin. Totuus kuitenkin valkeni pian kun varsin omintakeisella tyylillä sain itseni lämpimään sisätilaan, toki osin työkaverini auttamana ja potilaan kannustamana. –Terve, toteaa mustikansiniseen, pyjaman kaltaiseen asuun sonnustautunut sairaanhoitaja. No sitä en todellakaan ole, mietin mielessäni ojentaen samalla asiapaperit, jotka olivat saaneet osansa juuri hetki sitten nähdystä liikesarjastani. –Päivää vaan isäntä, vieläkös sitä rintakipua on, tuo vetyperoksidilla ainakin yläpäänsä valkaissut sisar hentoinen utelee papereita selaillessa. –No zaattaa zitä vieläki olla mutta tainnut ny ziirtyä enemmänki tohon ihon pintaan, veteraani tokaisee suunnaten hölmistyneen katseensa paljaisiin laikkuihin rintakarvojensa seassa.
Työparini myötähäpeä on silminnähden havaittavissa, kun yritän epätoivoisesti kääntää keskustelua takaisin asialinjalle. –Otettii me kyä noi potilaan lääkkeetki mukaan, valaisen hoitajaa, samalla kun tyhjennän kourani tiskille eriväristen pillerien värjäämästä lumesta. Sen rikkoutuneen lääkedosetin jäänteet päätän tunkea huomaamatta asiapapereiden väliin vaikka siitä tuskin onkaan enää käyttöesineeksi. –Huoneeseen kuusi, siellä on vielä tilaa, hoitaja opastaa hymyilevän ivallisin ilmein, jota tuskin saisi pestyä hänen kasvoiltaan edes tuolla vetyperoksidilla. Hetken mietin, lausahtaisinko hänelle jotain sopimatonta takaisin, mutta päätän mielummin yrittää saada potilaamme ilman lisävahinkoja sairaalan vuoteelle, ja märkien sukkien tirskuessa tahtia, kiiruhdan käytävälle työparini perään. Kulman takaa kuulen potilaan tokaisevan: -Taidtettaiz pärjätä loppumatka turvallizemmin ilman zun kaveriaz. Niinpä päätän, että lienee siis parasta jäädä aulaan istuman ja odottamaan muiden sairaiden joukkoon työparini palaamista, eihän tässä enää ole työaikaakaan jäljellä kuin vartti...
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
