Enää ei ehkä yksin...

Matkalta yli hyisten vuorten
vuotten yksinäisyyden
saavuin laaksoon

Monta olin nähnyt ja pidellyt
lumihiutaletta kaunista matkoillaan
mut lämpöä tassuni eivät kestäneet

Ja kun niitylle lempeälle käyn
Onneeni kohtalonii kompastun
ja ihmettä kuonollani haistelen

Tinka kedolta löytänyt on kauneimman
kukan avoimen kutsuvan
sen kirkkaus lämpö suoraan mennyt on sydämmeen pörröiseen

Mut jos nyt kukan tuosta poimin
Niin jokin tuulahdus heti sen lehdet vie mennessään?
Ajan julma aurinko lakastuttaa?

Se tuumii empii peloissaan
Pitäiskö varovasti vain koskea ja siihen jättää kukkimaan
Sade ja tuuli jo sitä riepotellut on

Ja ehkä kukkimaan siihen haluaa juurtua
Ketä muuta odottaa kedolle saapuvaks?
Ansaita ei usko Tinka mitään noin arvokasta

Yön viettää vieressä sen
Ja aamun taika hellyyden tuo hetkeks
Hetki tuo yhteinen toivon liekin sytytti

Mut ennen kuin tunnustaa uskaltaa
Polku vaeltaja Tinkan vie pois
Terälehden pudonneen muistoksi poimin.