Matkalta yli hyisten vuorten
vuotten yksinäisyyden
saavuin laaksoon
Monta olin nähnyt ja pidellyt
lumihiutaletta kaunista matkoillaan
mut lämpöä tassuni eivät kestäneet
Ja kun niitylle lempeälle käyn
Onneeni kohtalonii kompastun
ja ihmettä kuonollani haistelen
Tinka kedolta löytänyt on kauneimman
kukan avoimen kutsuvan
sen kirkkaus lämpö suoraan mennyt on sydämmeen pörröiseen
Mut jos nyt kukan tuosta poimin
Niin jokin tuulahdus heti sen lehdet vie mennessään?
Ajan julma aurinko lakastuttaa?
Se tuumii empii peloissaan
Pitäiskö varovasti vain koskea ja siihen jättää kukkimaan
Sade ja tuuli jo sitä riepotellut on
Ja ehkä kukkimaan siihen haluaa juurtua
Ketä muuta odottaa kedolle saapuvaks?
Ansaita ei usko Tinka mitään noin arvokasta
Yön viettää vieressä sen
Ja aamun taika hellyyden tuo hetkeks
Hetki tuo yhteinen toivon liekin sytytti
Mut ennen kuin tunnustaa uskaltaa
Polku vaeltaja Tinkan vie pois
Terälehden pudonneen muistoksi poimin.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tässä runossasi on herkkyyttä ja kauneutta. Pidän.