sinun sylisi oli valtameri, syvä ja loputon sininen
joka kannatteli huomiseen ja heitti veden varaan
sinun sylisi jätti iholleni suljetut Mariaanien haudat,
syvät arvet täynnä verenpunaista elämää
ja yhä tänään
aivan kuten viimeisenäkin yönä
ikävä pyrkii ulos tummista arvista, kyynelkanavista,
seulana vuotavasta sydämestä
mutta mihin turvaudun nyt kun sylisi on poissa
nyt kun jäljellä on enää
pariton, yksinäinen hammasharja peilikaapissa,
josta arvatenkin heijastuu
laikukkaat kasvot ja verenpurkaumat
ja ihoa vasten posliinin kylmä kosketus,
kalman huurre joka syleilee
niin ettei mikään enää pysy sisällä
enkä silti pysty täysin tyhjentymään
oksentamaan ulos tätä kaikkea
meistä
niin tänään kylpyhuoneen lattialla minä muistan
kuinka silloin painoin pääni vasten rintakehääsi
kuten tänään painan vasten kylmiä kaakeleita
ja vasten kylmää totuutta siitä,
etten ikinä voi olla täysi, harmoninen, tasapainoinen
jos en tyrehdy
ja silti,
vaikka mielenrauha noruu aroista haavaumista
en malta olla koskematta
nyhtämättä rupisia reunoja
repimättä auki hautojamme
avaamatta uusia virtoja
joita valuttaa tähän saastuneeseen
muistojen mereen,
tukkeutuneeseen viemärikaivoon
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
