Mist tuskat tullut, sit'ei kukaan voi tietää, /
viel harvempi mielellään, itsessään sietää. /
Aikoina ammoisina, tää kansako ne aarteena saanut
vai Väinämöinenkö jo paholaisen kanssa maannut?
Mieli miettivi, mik on hyötyä, pyörtehistä kivun, /
pois kääntää kun voisi, kääntää lailla vivun /
lailla vivun, mi yksinkertaisin on, /
yksinkertaisuusko lahja, lahja arvoton?
Äiti luonnon, myös lahjoja antaa, /
toiselle rikkauksia, pöytään kantaa. /
Toisen tielle, aatoksen ajaa, /
ei näy tiellä tällä suojaisaa majaa.
Siel miehet mahtavatkin, hulluuden jo kohtaa, /
manan maille se viekkaasti johtaa. /
Vaan jos voittajantieltä, selviit sieltä, /
ei tuska turha, paina enää mieltä.
Ken liikoja miettii, langan onnensa hukkaa, /
no ei helpoks tätä, tarkoitetukkaa /
Aatteen lahja, silti aarteista suurin, /
se ylitse käy, vaik vankimuurin.
Mut miehet heikot, suohon se sotkee, /
ei se armoa tunne, ranka selän on notkee. /
Kansalle tälle, ajat pimeät suotu /
pitkät talvet, murheeksi luotu.
Vaan hiljaisuus, pimeys, on aatteiden aikaa, /
täs karussa maassa, tarun kauniin on taikaa. /
Kaunis on maakin, vaik pimeys käy yli, /
kohta jo oottaa, meit kuoleman syli.
Mut aikansa tämän, kun viisaasti käyttää, /
muistoin kaunein, seinänsä täyttää. /
Ei hukkaan mennyt yksikään hetki, /
vaik värähdys vain oli elomme retki.
Julmain kohtaloin, oomme onneton summa, /
tarinamme tämä, tarina tumma. /
Tää elontie raskas, meil lahjana saatu, /
isoisätki kurjuuden mullassa maatu.
Vaan pitivät he huolen,
et on mullis viel Isänmaa rakas,/
täält moni lähtee, kaikki ehdi ei takas. /
Kunnes ylpeenä susta, povelles poskensa laittaa /
toiselle puolle poikas kun matkansa taittaa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi