Pieni Katajainen mullastaan
Katsoo ylös
Huudahtaa:
”Isä Tammi vahvajuuri, tummat lehtes minuun käännä
luo oksistasi käteni
rungostas tee vartaloni
Terhoistas voit koruiks antaa
Mullastasi vahvistusta”
Ei Isä Tammi tahdo kuulla, tuulenviimassa lepäilee.
Katajainen uudestaan,
katsoo ylös
huudahtaa:
”Pappa Mänty harmaahaiven, kaarnan kuoret minuun käännä
luo havunneulat käsikseni
pari juuristasi jaloikseni
Kävyistäs voit koruiks antaa
Pihkan avul vahvistaa ”
Ei Pappa Mänty tahdo kuulla, Koivun kanssa juttelee
Nyt Katajainen luovuttaa, ei kukaan tahdo vahvistaa
Ei Mänty, Tammi, kumpikaan
Jääkö pieneksi nyt Katajainen?
Vaan Äiti Tuomi huoahtaa
”Sure ei kai Katajainen?”
Ei Katajainen vastaakaan
Näinhän teki toiset puutkin
Vaan äiti Tuomi tuhahtaa:
”Ei nyt saa näyttää surunaamaa,
siis hymyile!
Ei pakko ole puunkaan olla
Suuri, jylhä, väkivahva
Kuvittele, Katajainen
Jos oisit kuin vuori, samanlainen;
Puiden latvat vapisee
Kun Katajainen askeltaa
Vesi kuivuu jokien
Kun on Katajainen on janoinen
Talot rikki rytisee
Maakin murtuu jalkojen alla
Kallio öisin jytisee
On perhe kohta taivasalla
Ei ole hyvä pienen puun
Saada voimat väkivahvan
Korkeutta vuorenhuippujen
Jylhyyttä kuusimetsien
Oo tyytyväinen juuri noin
Omallasi oksistolla
Janoisella juuristolla
Matalalla latvahalla
Oo tyytyväinen juuri noin
Sievä, pikku Katajainen
Katajainen naurahtaa
Osaa äiti kyllä lohduttaa
Ei enää kaipaa korkeutta
Jylhää ääntä metsikön
On tyytyväinen juuri noin
Sievä, pikku Katajainen
Vain yhdelle myöntää lapsekkuuden
Saa äiti suukon poskelleen
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Suloinen runo.