Nimetön

Elämä on kuin seikkailu, kuin valtava erämää joka odottaa
siellä kuljen kunnes astun viimeisen askeeleni yli rajan
Ja silti niin paljon jää näkemättä, maistamatta
Voin kulkea määrättömästi yksin näkemättä mitään
Ja taas yhdessä askeleessa tuntea enemmän kuin muissa
Saan soittaa, saan laulaa, tanssia, huutaa, riemuita!
Saan itkeä ja astua sateeseen ja tavata tähdet
Metsät, kalliot ja kukkulat, vuoret, joet, järvet, meret ja laaksot, kaikki ne ovat minun kuljettavaksi
Voin katsoa ajassa taaksepäin ja nähdä tulevaan
Saan rakastaa, kieriä lumessa ja syksyn lehdissä
syödä maan antimia ja istua nuotiolla kuunnellaan maan sykettä ja tähtien tuiketta
Kaikki tiettömät taipaleet ja ne joissa on polut ovat minulle avoinna eikä mikään ole verhon takana
Saan kuulla melun ja hiljaisuuden, olla pieni ja suuri, elää.
Voin rakentaa talon jossa asua tai taivas voi olla kattoni!
Riemu, täyty minut! Nautin ja nauran, olen. Olen.
Mitä muuta voisin kaivata, kun maailma makaa edessäni
avoinna? Saan maata nurmella katsoen päivän kierron ja tehdä itselleni kukista seppeleen. Voin tanssia huilun tahtiin tähtien puutarhoissa tai metsän kedolla
Voin viljellä ja varjella, kerätä talteen ja heittää kaiken pois. Kirkkaasti luovat tähdet vielä loistoaan, vielä voin kuunvalossa kävellä aina auringon aikaan asti.
Hämärä on veljeni, maa äitini, isäni on taivas. Kuljen aikani täyteen ja olen täysi joka hetki.
Päiväni ehtoolla voin sano, mitä olen ollut, ja miksi olen tullut, vaan en mitä tulen olemaan. Maa huutaa muistoani aikojen takaa, sen kuulevat ne jotka kulkevat.
Nyt vielä ovat polut edessäni avoinna, ja astun niille hymyillen ja odottaen. Mitä ne tuovat tulessaan? Sitä en tiedä, mutta otan viittani ja sauvani. Ja lähden.
Eikä minun tarvitse kulkea yksin.