Antikliimaksi

Tapahtuipa sekin viimein — kolmatta vuotta vuotettu ja vääjäämättä tuloaan tehnyt, paljon puhuttu ja pelätty, ja niin monin sanoin ja lähes raamatullisin sävyin maalailtu synkkä spoiler alert, tämä antikliimaksi: korona. 

Tahtoisin ajatella, että sain sen edes jostain runollisesta paikasta, odottamattomien ja sanoin kuvailemattomien tapahtumaketjujen yhteenliitetyjen sormien lomitse, kenties joltain niistä muinaisiin hedelmällisyys- ja yltäkylläisyysriitteihin osallistuneista, kaakaon, kukkasten ja tulen tuoksuisista jumalattarista, jotka toisinaan — kohtalonomaisesti tai täysin siitä välittämättä — kokoontuvat yhteen, tähtein ollessa juuri oikeassa astekulmassa toisiinsa nähden, ja joiden seuraan itsekin taannoin päädyin, syystä, jota on turha spekuloida sen syvemmin, ellei tahdo tehdä syväsukellusta alitajunnan, maailmansielun, esoterian ja folkloristiikan suuta supistaviin ja muotoaan muuntaviin kimmeltäviin kulminaatiopisteisiin, mutta totuus on luultavasti paljon arkisempi, eikä kovin mielikuvitusta hivelevä: epäilen itse asiassa enemmän sitä kärttyisää mummoa, joka käy aina ostamassa niitä iänikuisia kurkkupastilleja ja jolle kaikesta huolimatta syydän aina valloittavimman hymyni tiskin yli; samaa, joka valitteli vointiaan viimeksi hengityssuojansa takaa. 

Samapa tuo sinänsä. 

Tähän on tultu.

Se tuli tiikerinä, 

tyger tyger, burning bright

in the forests of the night; 

iski tuliset kyntensä rintaani ja päähäni,

what immortal hand or eye

pysyi itsepintaisesti päivän tai kaksi,

kuljetti minut lasaretin ja tiputuksen kautta kotiin 

ja on nyt tyyntynyt kehrääväksi kissanpojaksi ja tyyneksi raukeudeksi ylleni. 

Could frame thy fearful symmetry?

Ainoa huolenaiheeni tällä hetkellä on puuttuva hajuaisti — tuo maallisista aisteistani kenties tarkin ja mikäli muita aisteja ei oteta huomioon, myös rakkain — ja se, että kaikki ruoka maistuu sen puuttuessa lähinnä suolaiselta, makealta tai rasvaiselta pölyltä, ei mitään makunyansseja. Ja miten vieraalta ja vieraannuttavalta tuntuukaan, kun nenänsä mihin tahansa painaessaan: hunajaan, suitsukkeisiin, eteerisiin öljyihin, kukkasiin, kahviin… ei saa mitään aistipalautetta niiden hienovaraisimmasta ja herkimmästä ulottuvuudesta, ne eivät lietso liekkiin vanhoja, rakkaita muistoja, ei unenkevyen tuhkaharson alla kyteviä tunteita, ei mitään. Kaikki tuoksuu samalta: onttouttaan kumisevalta tyhjyyden painajaisvarjottarrelta, kuin joku olisi satanut kosmisen antiolfaktorisen lumipeitteen ennen niin rakkaalta ja tutulta tuoksuvan maiseman ylle ja haudannut kauneimmat ylellisyytensä sen hyiseen, tyhjään syliin.

Jään odottamaan suosiollisempia tähtiä ja sitä tuulta, joka puhaltaa elämän hengen jälleen näiden mielenpalatsien autioituneiden aistisalien ylle.

Siihen asti…