Öisellä parvekkeella kaupungin äänet peittyvät syystaivaan sumua puhkovien tähtien kajon alle. Lipuvat pilvet läpäisevät vilkkuvia vihjeitä tutuista muodoista. Katseeni harhailee keskittymättä, haluten havahtua tutuimpaan, Otavan paimensauvaan.
Yö laittaa meidät paikoilleen.
Katsoja näkee pienuunteensa, kun ajatuksemme nöyrästi polvistuu köyhyyteensä äärettömän olevaisuuden kielekkeellä. Silmänsä ovat päivän polttamat, sokeat omalle itselleen.
Päivä on yksinäinen. Se on säikähtäneiden politiikkaa, etenemisen arkea, suunnatonta merkityksen tulvaa, sekä sen riepottelemia haaksirikkoisia. Kun itsekeskeisyytemme joutuu katsomaan itseään, se kavahtaa, hölmistyy ja hämmentyy. Ajatus hiljenee kuin se olisi tavannut vanhan, unohdetun tuttavan.
Yö on peili.
Äärettömyys katsoo meitä tuhansin silmin ja lupaa valvoa, jotta meidän tarvitse. Kiidämme sen hiljaisessa virrassa, jonka mullistuksille meillä ei ole mittoja tai nimiä. Pelkäämme pimeää, koska pelkäämme myöntää ettemme ymmärrä. Pelkäämme kysyä, koska pelkäämme polvistua.
Yö on äiti, joka peittelee. Mutta niille lapsilleen, jotka jäävät valvomaan sen kanssa, se kertoo tarinoita.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
