Se asuu pikkulapsen
vastustamattomassa hymyssä,
kukan kasteisilla terälehdillä,
kaikkialla, missä vain aistit ovat
herkkiä sen huomaamaan.
Sydämestä nouseva
aito ilo on viisas,
surutaloon se ei mene.
Ei yritä pakottaa hymyä
niiden huulille, joiden aika
ei ole nauraa, vaan käydä
ensin se tie loppuun.
Mutta kun aika on,
ilo tulee, jos saa luvan,
ottaa hellästi kädestä kiinni,
johdattaa hetki hetkeltä
näkemään kauneutta siellä,
mistä sen luultiin jo kuolleen,
tuntemaan lempeät tuulet
siellä missä odotettiin myrskyä,
kuulemaan pulppuavaa lähdettä,
eilen vielä piilossa ollutta.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tarkoitan tämän hyvällä väärinkäsityksen välttämiseksi,eikä kommentointikaan ole aina helppoa niin sanamuotojen/-tunteiden maailmasta "tulla lähelle".
Tunne aina elää,eikä kuole elävässä elämässä. Se on kuin aaltoilevaa vettä järvien puokamissa tuulta,myrskyä kuin tyyntäkin.
Runosi elää eri tunteiden siivillä kuin aalloillakin. Hyvä runo - kaikenkaikkiaan !
tykkään kovasti tässä suuren Rakkauden runokirjan Raamatun vaikutuksesta.
Tuo pohtiva ja ajatteleva kerronta antaa ihanan lisän.
Tällaista ajatusta tuli mun mielestä sinun upeasta runostasi.
monia kiloja.
Kerrotaan kaskuja
hupsuja piloja.
Täyetään mutunut
murheiden kuilu.
Etsitään kätköistä
lapsuuden huilu.
Kun sitä katselee ympärilleen avoimin mielin iloa voi nähdä,surun keskeltäkin,herkkää kerrontaa,pidä.