Hetkessä suuri yksinäisyys valtaa.
Ulkopuolisen olon päin kasvoja nakkaa.
Omassa pilvilinnassa rakkaan kanssa elelen.
Vaan kauas on liuennut, pilvi ennen niin läheinen.
Omaa elämää kai elenen.
Vihdoin siivilleni ilmaa sivelen.
Villisti otan kiinni menetettyä aikaa.
Elän omaa satua,
rakkaustarinaa,
josta tulikin totta.
Vaan kauemmas ui yhä se pilvi,
joka ennen oli niin läheinen.
Suku, kaikki rakkaat.
Kaukaa niitä nyt katselen.
Kai se sallitaan?
Lukutoukka,kotihiiri,
kun vihdoin päässyt on elämää maistamaan.
Ei kai se syntiä ole?
Vaikka täältä kauempaa tuttua pilveä ihailen,
ei se tarkoita,
etteikö se kaikki aivan yhtä rakasta ja tärkeää olisi.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
