Kulumia.

Minä pelkään aikaa,
jolloin kaikki nämä hetket särkyvät käsiini,
sekoittuvat toisiinsa,
tekevät taivaastani kauniimman.

Mutta sitä sinä et ymmärrä. Pakenen kirkasta yötä.
Yksinään syttyviä tähtiä mustalla verholla,
hitaasti himmeneviä hymyjä ympärilläni.
Katovia muistoja ilman kuvia,
musiikkia, joka tietää jo
aivan liikaa.
Tietää ihmisistä ja öistä. Sanoista. Teoista.
Kaikista niistä haavoista,
joita olen ansainnut ehkä liikaakin.

Silti sinä et työnnä minua
pois, pidät vain lähelläsi. Laitat soimaan
aina uudelleen. Uudelleen. Ja uudelleen.
Enkä minä kulu koskaan.

En tässä. Sinun sylissäsi.