Unohdan sinut.

Muistaakseni näin eilen sinut,
ei vaan minä näin eilen kehosi,
ei vaan nyt muistan eilen minä näin kasvosi.
Huokaan syvästi, niinhän minä jokapäivä luulen,
mutta todellisuudessa näin vain pelkistetyn
hymysi, joka koittaa paistaa iloisesti
noiden puisten kehysten, ja lasin alta.
Se on vain kuva, niin minä ajattelin kun
paiskasin sinut maahan.
Vain kuva, näiden muiden joukossa,
mutta silti et ole täällä, vaikka kuinka
hymyilet ja esität iloista, yöpöytäni reunalla.

Joka ikinen kerta, kun katson sinun tekohymyäsi
valokuvassa, josta on nyt kehykset hajalla,
mietin ja toivon hiljaa mielessäni voi, kuinka
voisin soittaa sinulle, vaikka tiedän ettet
ole enää siellä.
Et ole enää keltaisessa omakotitalossa, yhdessä
perheesi ja haukkuvan koirasi kanssa.
Ei et ole siellä, vaan nyt olet jossain,
minne ei pääse kaikki.
Sinne päästäkseen sinun oli ansaittava siivet,
sinne päästäkseen sinun oli lennettävä.
Sinne päästäkseen SINÄ HYLKÄSIT MINUT!

Olen pahoillani, kun syytän kuolemastasi sinua,
ei vaan sinä olet pahoillasi siitä, että
menit kuolemaan.
Sinun muistelemisesi on niin vaarallista,
hukun joka kerta muistoihin.
Menneisyyteen palaaminen ei ole enää mahdollista!
En saa muistaa sinua!

Se satuttaa, mutta se on tehtävä!
Tänään päätin repiä kuvasi!