Missä minussa asuu
se kaiken kantava
alkukantainen äiti
joka osaa pyyhkiä heidän kyyneleensä
pestä maailman raapimat polvet
lapsenpuhtaiksi
joka ei pakene puhaltamaan savuja yöhön
Minä itken litteänä kuivin poskin
en sovi vielä ympyrään
jonka reunat ovat suuret ja hukuttavat
olen lattian rakoon kulkeutunutta rantahiekkaa
hapuilua aamun tunteina
kaukaisen kaupungin sykkeeseen
Minä puolustan lantiofarkuissa keskeneräisyyttäni
eikä minulla ole mitään mitä vetää suojakseni
Miten minä osaisin kulkea
kivien ja vastuun maan läpi
sen joka kipeänä puhaltaa alkutuulen
miten osaisin olla se Nainen
joka omistaa salaisuudet ja taistelee kivun läpi
kuin leijonanaaras
huulet hymyyn maalattuina
Jos.
Kuka antaa minulle anteeksi
Odotan punaista aamua
sen kevyiden askelten huoletonta kaikua
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Kuka antaa anteeksi?
Kuka muu voi kuin itse? Keneltä muulta pysyvää?
Tyylikäs.
Vaikuttavaa! Todella hienosti pohdiskelevaa ja puhuttelevaa runoilua!
Niin monia mietteitä ja koskettavaia ajtuksia herättelee tekstisi, etten ala niitä analysoimaan...vaan jään lukemaan uudelleen ja uudelleen ~ihaillen.
Hurjan vaikeaa sanoa mitaan nain kauniista ja herkasta teoksesta.
Tassa on naiseksi kasvavan kipua, kysymyksia, upeasti luotu runoksi.
Valtavan kaunista ja kokonaista, kaiken mukaansa liittavaa, niin aitiydesta kuten siihen kasvussa.
Taas kerran jatat meidat kaikki otettuina lukemaan ja lukemaan tata mestariteosta!
toinen toistaan uppeempia nää sinun runot, harvoin pääsee näin fiilisteleviin tunnelmiin, ilman stimulanttia!
Jonkinlaista odotusten ja todellisuuden ristiriitaa on tässä runossasi. Kasvukipua aikuisuuteen ja vastuuseen. Omien ominaisuuksien rehellistä analyysiä ja epävarmuutta. Näitä kaikkia tulkitsin tässä upeassa runossasi, jossa sanat ovat paikallaan.