Ahdistusta pahimmillaan

Olin 17 vuotias kun sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen, ainakin luulen. Ennen minulla ei ollut minkäänlaisia paniikkioireita,
vain pientä esiintymiskammoa jo parin vuoden ajan. Sekin oli outoa koska olin aina ollut sosiaalinen, tanssinut melkein koko ikäni ja harrastanut teatteria viitisen vuotta. Se sosiaalisuus loppui kuin seinään. Paniikkikohtaus tuli järkytyksenä. Kesken kouluruokailun aloin vapisemaan,sydän hakkasi, huimasi ja en uskaltanut nousta kun en pysynyt jaloillani. Ystäväni ja opettajani joutuivat taluttamaan minut pois. Kävin terveydenhoitajalla ottamassa hemoglobiinin jos huimaus olisi johtunut siitä, mutta se oli normaali. Vähitellen aloin saamaan säännöllisesti kohtauksia. En enään käynyt koulussakaan syömässä koska en uskaltanut mennä ruokasaliin joka on täynnä ihmisiä.
Se oli huolestuttavaa sillä asuin koulullani, joten söin kerran tai kaksi pussillisen nuudeleita päivässä. Koulu oli loppumassa, oli toukokuu.
Se oli helpotus, koska junassa meneminenkin sai jo aikaan paniikin.
Kesäloman alkaessa jumittauduin kotiin ja elokuun alussa hakeuduin lääkäriin jossa minulle todettiin paniikkihäiriö. Sain lääkkeet aluksi hoitoon ja myöhemmin aloitin keskustelut eri ammatti-ihmisten kanssa.
Luulen, että suurin syy paniikkikohtauksiini on oma isäni joka on alkoholisti. Isä on juonut jo monta vuotta mutta viime vuosi oli kaikkein pahinta, kukaan ei voi käsittää sitä jos ei ole ollut näkemässä mitä minä, iso-siskoni ja äitini olemme joutuneet kestämään.
Isä joi aamusta asti, sammui, heräsi ja joi taas. Isosiskoni asui jo muualla, mutta sai hänkin osansa isämme paskamaisuudesta.
Jos yritimme sanoa että menisi nukkumaan tai muuta niin alkoi hirveä huuto ja riehuminen, joskus tavaratkin lensi. Väkivaltaa ei kyllä ollut,onneksi. Isä menetti työnsä ja ajoi törkeän rattijuopumuksen.
Isän huuto,haukkuminen ja kamala käytös sai minut pelkäämään jo kotonakin olemista. Lukittauduin huoneeseeni ja itkin ja kuuntelin vanhempieni tappelua. Välillä oli jopa 2 viikkoa että isä ei juonut tippaakaan ja oli se sama vanha ihminen minä hänet muistan.
Mutta eipä se ikinä kauan kestänyt. Äiti oli jo hakenut avioeroa, meidän lasten tukemana. Isä ei varmaan tajunnut tilannetta kovinkaan hyvin koska kun talo laitettiin myyntiin hän oli ihmeissään että oikeastikko tässä aijotaan erota? Kyllä, ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Jouduimme katsomaan sitä touhua niin pitkään, äiti oli sairaslomalla töistä ja minä myös sairauteni takia. Huhtikuussa 2012 saimme talon myytyä ja tiemme erosivat. Minä lähdin äidin mukaan ja isä yksinään.
Se oli helpotus. Kauheaa ehkä sanoa, mutta en ole varma olisinko kestänyt asua isäni kanssa enää yhtään pitempään tai olisinko vielä tässä. Nyt olen 19 vuotias, paniikkihäiriöni on vähän helpottunut, lääkkeiden ja terapian myötä, mutta uskon että suurin muutos tapahtui silloin kun muutimme pois.
En ole nähnyt isääni sen jälkeen kuin pari kertaa ohimennen,ja hyvä niin. En kyllä edes tahtoisi.Voi kuulostaa kauhealta mutta parantumiseni kannalta näin on parempi. Minulla on vielä pitkä matka siihen että pystyn elämään täysin normaalia elämää kuten ennen, mutta toivottavasti edes joskus.