Mä istuin hiekkalaatikon reunalla, sun t-paitas päällä ja piirtelin sormin hiekkaan kuvioita. Kirjoitin sun nimes monta kertaa ja joka kerta kun pyyhkäisin sen kyyneleet virtasi.
Vielä vuosi sitten sä istuit mun vierellä, pitelit minusta kiinni ja suukotit mun hiuksia. Kerroit kuinka paljon rakastit minua, ja lupasit ettet koskaan jättäisi minua yksin tähän pihaan. Suojelit mua, kun pelkäsin pimeää. Kaappasit mut syliini, kun palasin leiriltä kotiin, olit lähellä kun niin halusin. Kuitenkin nyt mä olin niin yksin tässä, mikään ei sais sua palamaan. Pyyhin itkuisia silmiäni hiekkaisin käsin, se sai silmäni kirvelemään, mutta ensikertaa en välittänyt.
Mietin mikä meni pieleen, mitä mä en nähnyt, missä se tuska eli sinussa, kun mä en nähnyt muutakun sun sädehtivän sädekehäs, iloiset silmät ja pikku virneen kasvoillasi. Sinähän se olit se vahva ja minä heikko! Miksi siis nyt on näin?
Painoin pääni käsieni varaan, hengähdin syvään... Tunsin suunnatonta häpeää siitä, että olin jokaikinen kerta kaatanut huoleni niskaasi, itkenyt olkapäätäsi vasten ja etsinyt turvan sinusta, tajuamatta koskaan, ettei sinulla ollut sitä mitä minulla oli - turvaa...
Se kylmä lokakuu aamu sitten vei minultakin sen, ainoan turvapaikkani, sinun sylisi... Sä olit niin onnellisen näköinen, kuollut, mutta edelleen mun paras suojelusenkeli - veljeni <3
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
