muistojen päiväkirja

Oletuksia ja kuolemia.

Outo maailma.
Ihmisillä on kumma tapa tehdä oletuksia asioista. Miten jonkin asian pitäisi mennä, miten ei pitäisi, mitä saisi olla ja mitä ei saisi etc. Ikävä kyllä suurin osa tapaamistani oletuksista on ihan päin persettä.. mutta oletushan on vähän kuin juoru.. luulo. Kysyn vain, millaisen ajattelutavan tässä maailmassa selviämiseen tarvitsisi?

Näin suunnilleen ikäiseni tytön itkevän vastikään menehtyneen ystävänsä perään. Sellainen suru järkyttää jo pelkällä syvyydellään. En koskaan tavannut ihmistä josta tämä tyttö niin kovin välittää - ja myönnän, suren tässä tapauksessa ehkä enemmän itkevän tytön kuin kuolleen perään. Eihän kuolleella enää ole hätää, läheiset ovat ne jotka muistavat ja surevat.. Jokainen on joutunut varmasti kokemaan jonkun läheisensä kuoleman, hinta jonka jokainen maksaa päivistään täällä nee.. Kuolema itsessään on ihmismieltä raastava tapahtuma.
Kuolemaan liittyvät muistot..
Ne tulevat mieleen aina kun on tekemisissä kuoleman kaltaisen surun kanssa. Omakohtaisesti muistan juuri kuolemaan liittyvät asiat ihmeellisen tarkasti.
Puhelin soi. minun menneisyyteni vastaa puhelimeen - nostaa mustan luurin paikoiltaan. Taivas oli kaunein ikinä - kevät oli jo tullut. Pienet pilvet muodostivat täydelliset portaat.Nojasin kyynärpäitäni pöytään, pienet terävät leivänmurut painuivat käsiin aiheuttaen pienen nipistyksen. Luuri laskettiin paikoilleen ja menneisyys sanoi ne kipeimmät sanat. Pieni lapsi suhtautuu kuolemaan niin eritavoin kuin aikuinen. minä syytin avoimesti Jumalaa siitä kuolemasta. Lapsena sitä tarvitsi syyn asioille - tokihan tässä iässä näkee sen järjettömyyden, mutta minä olin silloin syytöksessäni vakavissani ja Jumalalle vihainen. Ja nytkin.. puhun kuin jostain olemassa olevasta asiasta? ..ehkäpä se vahvin oletus kaikista..
Ei niinkään monia vuosia sitten.. Muistan miten pikkuinen poika käveli syksysateisena aamupäivänä yksi punainen ruusu kädessään avoimelle haudalle, pudotti ruusun kuoppaan arkun päälle. Kaikki hiljaiset isot ihmiset siinä ympärillä - pieni poika yksin haudan äärellä.. 'hei hei pappa'. Mikä vastakohta siinä onkaan, menneisyys ja tulevaisuus. Hetki joka on valokuvan lailla mielessäni. Tämä samainen pikkupoika kertoi minulle kaksi kesää sitten missä pappa nyt asuu.. katolla tietenkin, kuinkas muutenkaan. Enkelit eivät asu niinkuin me. Lapsen tapa käsitellä asioita on koskettava - huomaa miten lapset miettivät asiaa ja tekevät omat johtopäätöksensä paljon päätttäväisemmin kuin aikuiset. Tylsät oletuksiin kangistuneet aikuiset.
Tuleekohan minustakin menneisyyteni kaltainen..
Kangistunko minäkin perheen äidiksi jolla on mies ja asuntolaina? ...niin ja lapsiakin.. En kykene kuvittelemaan itseäni sellaiseen tilanteeseen. En kykene kuvittelemaan itseäni edes sen kaltaiseen suhteeseen jollaisia näen kokoajan ympärilläni. Iloisia pariskuntia suunnittelemassa tulevaisuutta.. pariskuntia jakamassa arjen keskenään..
Astioiden ostamiset, tapettien laittaminen, yhteiset aamut yhteiset illat. kaikenlainen omaisuus, asema perheessä.. entä ystävät? Tappaako kumppani ystävät? Suoraan sanottuna menetin hyvän ystäväni tämän aloittaessa seurustelusuhteen veljeni kanssa. Koin sen ehkä raskaammin kuin olisi tarvinnut, mutta pohdin asiaa aikoinaan paljonkin - enkä koskaan ole oikein ollut tyytyväinen ajatuksieni kulun herättämiin jo tässäkin esitettyihin kysymyksiin. Nämähän ovat oletuksia siitä miten pitäisi elää.. ehkä kuolemaa tekeviä oletuksia mutta oletuksia.. miten se yksi suomalainen kammotus laulaakaan.. hanki laina, osta asunto, hoida koira pidä pihaa vaimon kanssa. ..kamala kamala kamala säätämislaulu.. mutta toisaalta.. en tiedä onko se hyvä vai huono asia - Huomaan voivani iloita menettämäni ystävän puolesta kun näen hänen olevan onnellinen. sairasta kaikenkaikkiaan eh. niin klisee että ällöttää.
Hitot. Huomaan muistuttavani liiankin paljon Yuekishiroa, sarjakuvahahmoa.. Vai sanoisinko hänen muistuttavan minua.Kumpi sen ensin sanoi..? Hymy voi olla suurin ja pätevin kaikista valheista - ja Valokuva edellisen luotetuin liittolainen.
Sitäkin olen miettinyt ihan liikaa.. kumpi teki toisesta kaltaisensa Minä yuesta kaltaiseni vai Yue minusta kaltaisensa? En ole enää varma vastauksesta, mutta minullahan on aikaa miettiä sitä koko kevät. On aikaa kirjoitella asioita sulaviin lumikinoksiin, aikaa kirjoitella asioita mutaan jonka sulamisvedet vievät pian mennessään.. ja kun kesä taas saa.. ehkä teen sitä mitä tein viimekesänä sen valokuvan oton aikoihin. Kirjoitan asioita hiekkaan.
Kirjoitin kepillä sanoja rantaan, nousin ylös ja kävelin pois. Minua vastaan juoksi lapsia jotka kiljuivat ja nauroivat. Jostain syystä käännyin katsomaan taakseni kun pääsin alkuperäiselle polulleni. Yksi lapsista - pieni tyttö, seisoi siellä kaislikossa, kohdalla johon kirjoitin. Ja se tyttö katsoi minua lapsen silmillään. En varmasti unohda sitä katsetta ikinä - se hetki on sekunneissa mitattavissa, ja se tuntui todellakin ikuisuudelta. Niin vakava ilme ei kuulu lapsen kasvoille.
Päästyäni asvaltille rekisteröin polttavan kuuman asvaltin paljaiden jalkojen alla, kävelin ajatuksissani majakan varjoon merituulen pyyhkäistessä vaaleita hiuksiani.. vaaleita hiuksia.. joita ei enää ole. Eikä sen aikaista minäänikään ole. eihän eilistä ole enää. Mutta silti.. oletan että yritin kirjoittamalla selvittää omia silloisia ajatuksiani, päästä ehkä yli kaikesta tapahtuneesta. Kirjoittaa sen hiekkaan ja kävellä pois, ihan kuin se pahan asian kuluttaisikin pois.. Niinkuin nyt aalro syö hiekkaan painetut jäljet.
Mutta silti, ne asiat ovat luonnollisesti edelleen muistoissani. Aika kuitenkin haalistaa jotain ja paha saa pehmentävän pölykerroksen päälleen. Ainoa säilynyt kirjoitus lienee kivikossa - pienet kivet joilla muodostin ne sanat. Ehkä joku on lukenut ne. Ehkä joku edes löysi ne. Voi olla että joku potki ne pikkukivet hajalleen jo samana päivänä. Voi olla että iso aalto vei ne tai merilintu söi ne. Oletuksia. Ironisinta olisi jos ihminen jolle kirjoitin lukisi sen pienen tekstin. Hän ei koskaan tietäisi lukemiensa sanojen olevan hänelle tarkoitetut.
Ne samat sanat yhä uudelleen ja uudelleen. Olisinpa laskenut monestiko toistin niitä.
Kesä 2005 - mitä siitä sanoisi? Se oli kamalin kesä koskaan.