Katsoin taas kuinka lähdit. Painoin otsani ovea vasten ja läpi lasisen silmän vihasin hissiä, joka sai sinut vielä hetkeksi. Tuostakin hetkestä olisin antanut paljon, ainakin kaiken sen tyhjyyden jonka jätit jälkeesi, ja sitä on paljon.
Yritän kerätä ikäväni palasia, noukkia ne lattioilta heittääkseni ne pois, tai ainakin piilottaakseni ne.
Ne sattuvat liikaa. Niissä on terävät piikit jotka pistävät jalkapohjiini kun kävelen näitä kylmiä lattioita. Lattioita joissa on vielä sinun märät jalanjälkesi. Polku suihkusta, kuin askeleet hiekassa.
Pieni kuolema, ne sanovat. Vitut mikään pieni, isompi kuin elämä. Joka kerta.
Miksen antaisi vain olla, unohtaisin ja jatkaisin. Mutta tuntuu että jalat eivät kanna, enkä uskalla irrottaa.
Olet jo kotona, siellä missä minä olen salaisuus. Missä minut on vaiettu kuoliaaksi herätäkseni henkiin taas kun saavut, sitten joskus.
Sanotaan että kuolleet eivät tunne mitään, kunpa tietäisitte.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Vaikuttava teksti!
ero tällä hetkellä käsiteltävänä itellä, joten samaistuin vähän liiankin hyvin vissiin. Olit osannu hyvin käyttää erilaisii kuvauksii, mä ite pidin eniten toisesta säkeestä.