Pyörätuolienkeli.

Hertta tunsi ihmisiä, jotka havahtuivat kukonlauluun aamun ensimmäisinä kalseina minuutteina, tai joiden uni katkesi naapurihuoneessa hiljalleen heräävään puheensorinaan. Hertta heräsi itse yhtä aikaisin, mutta häntä ei herättänyt mikään ulkoinen tekijä. Hän heräsi sisällään kolkuttavaan kummalliseen tietoisuuteen, joka sai lapsen joka ikinen aamu pelosta suunnilleen. Aamut olivat ainoita hetkiä, jolloin kuplaksi muodostunut, Hertan oikeasta elämästä poissulkeva valhe särkyi hänen ympäriltään. Aamuisin Hertta huusi monivuotisen piinan tylsistyttämällä äänellä, ja hänen henkilökohtainen hoitajansa painoi tyynyn hänen suulleen, koetti pitää huudon lapsen sisällä.
Hoitaja oli kerran katsonut Herttaa silmiin eräänä varhaisaamun tuntina, mutta lapsen silmät olivat olleet niin käsittämättömän kauniit, että hoitaja varoi vilkaisemasta niihin enää uudestaan.

Lihava tyttö istui pyörätuolissa, ja puristi silmiään tiukasti kiinni. Hissinappulassa paloi punainen valo, ja pian syöksyttäisiin alas. Vähän aikaa vallitsisi painottomuuden tunne, ja tuntuisi kuin leijailisi taivaassa. Sitä lapsi pelkäsi kuollakseen, ja hoitajan oli saatava tytön ajatukset muualle.
Nainen taputti tuon säälittävän lapsen päälakea, jota koristi harmaa haituvatukka, sekin yhä ohenemaan päin. Hoitajan käteen oli jäänyt muutama haiven, jotka hän asetti tytön kämmenelle.
”Puhalla ja toivo, Herttaiseni!” Hän kannusti.
”Mitä nämä ovat?” Kysyi tuo melkein sokea lapsi epäilevästi.
”Ne ovat enkelin siivistä irronneita untuvia, jotka tuottavat hyvää onnea”, sanoi hoitotäti hymyillen.
”Minä haluan olla enkeli ja varjella maailman lapsia” Hertta henkäisi rahisevasti haituvat matkaan. Hän avasi suljetut silmänsä apposen auki, ja hetken hoitaja kuvitteli niiden loistavan suurina ja kirkkaina. Hoitaja sävähti taas pelosta, mutta uudelleen katsottuna Hertan silmät olivat yhtä väsyneet ja hailakat kuin ennenkin.
Naisen omiin silmiin oli kihonnut kyyneleitä tytön lausuessa toiveensa. Hän kyllä tiesi, mikä tyttöä odotti aivan lähitulevaisuudessa.

Hertan äiti istui sairaalan aulan valkoisella liian matalalla penkillä, ja hankala asento sai hänet näyttämään entistäkin ahdistuneemmalta. Äidin kädet tärisivät, ja hänen pitelemänsä naistenlehti oli koko ajan putoamaisillaan lattialle. Hän nousi seisomaan heti, kun hissin ovi avautui, ja yritti olla katsomatta silmiin tytärtään tai tämän hoitajaa. Hoitaja rullasi pyörätuolia pitkin aulan kiiltävää lattiaa, ja äiti tunsi kauhuissaan, kuinka satoja kiloja painava vastuu lipui hitaasti ja tasaisesti häntä kohti.
”Tepä näytätte hyvinvoivalta” Hoitaja hymyili tahrattoman valkoisesti. Silti hänen lausahduksensa oli niin likainen, että Hertan äiti tunsi halua päästä eroon tästä saastaisesta talosta. Lopullisesti.
”Kukas se siinä?”, äiti kysyi niin lempeästi kuin osasi, ja sipaisi Hertan hiuksia hyvin nopeasti. Sen jälkeen hän tunki kätensä nopeasti taskuun, ja antoi sen poltella siellä inhosta tahriintuneena.
Äiti tarttui pyörätuoliin, mutta hoitaja ei suostunut laskemaan otettaan. Hän tiesi kyllä. Hän näki heti, mitä äiti aikoi tehdä, ja toisaalta ymmärsi naista. Mutta teko olisi ehdottomasti väärin.
”Herttainen palaa sitten illaksi kotiin?” tarkisti hoitaja. Äiti nyökkäsi. Naisten katseet kohtasivat hetkeksi, ja heidän alkeellinen yhteisymmärryksensä tuntui väreilevän koko aulassa, eikä olisi ollut ihme, jos Hertan hiukset olisivat nousseet pystyyn.

/Punainen valo loisti silmiin niin, että Kerttu tunsi itsensä raivon valtaan ajautuvaksi taisteluhäräksi.
Hänen yllätyksekseen sarvia ei kuitenkaan ilmestynyt. Happi alkoi joka tapauksessa loppua, ja oma tila myös. Hän raivasi ihmisiä ympäriltään, ja pääsi vihdoin ovelle.
Pimeä ulkoilma sai kertun masentumaan. Punainen kirkas hohde törmäsi tylsänä vastaan lyövään pimeyteen, kuin paloauto rapautuneeseen kivimuuriin.
Hopeanharmaa auto oli pysäköitynä klubin eteen, ja Kerttu henkäisi nähdessään sen ratissa istuvan hahmon.
”Damien!” huudahti Kerttu, ja koputti tuulilasiin. Mies havahtui, ja nosti katseensa. Hänen kasvoilleen levisi hymy, mutta oliko se aito onnen hymy? Hymyssä oli jotain holtitonta ja hallitsematonta, jota Kerttu ei ymmärtänyt.
Damien avasi oven, ja Kerttu heittäytyi etupenkille. Hän haistoi viinan, ja tunsi paikallaan surraavan moottorin värinän tehostavan omaa jännitystään. Hehän olivat olleet erossa kuukausia!
”Missä olet ollut? Et osaa kuvitella, kuinka paljon olen ikävöinyt sinua!” Kerttu tajusi kaipauksensa itsekin vasta nyt, kun näki Damienin kauniit, olkapäille asettuvat kiharat ja älykkäät, vilkkaat silmät, jotka olisivat voineet kuulua nuorelle pojalle.
Mutta miksi Damien ei hymyillyt enää?
”Hmm, mukava nähdä sinua, tyttöseni.” Damienin silmät sammuivat hetkeksi kuin loppuun palaneen majakan valo, mutta hänen kulautettuaan viinaa suoraan pullosta, syttyivät silmät uudelleen entistä kirkkaampina.
Kerttu tarkasteli Damienin kasvoja, ja huomasi tämän olevan lähes itkun partaalla.

Kerttu lausui hämmästyneellä, hieman toruvalla äänellä: ”En tiennyt, että sinä juot!” Damien naurahti huolettomasti. ”Minähän olen taiteilija!” Kerttu ei ymmärtänyt, miten nämä asiat liittyivät yhteen. Yleensä Damienin kaltaiset taiteilijat eivät olleet järin varakkaita, eikä rahan uskoisi riittävän noin moneen pullolliseen väkevää alkoholia.
”Sinä olet varas”, Kerttu sanoi syyttävästi. ”Ja sinä kuolet takuun varmasti, jos juot tuon kaiken!”
”Ota sinäkin ihmeessä”, Damien tarjosi pulloa sivuuttaen Kertun syytöksen. Kerttu työnsi pullon pois. Hän oli neljäntoista, eikä ollut koskaan ollut tekemisissä alkoholin kanssa.
”Miksi sinä olet noin rappiolla? Eikö kirjasi ole mennyt kaupaksi? Olet kyllä kamala hömelö, minun ei pitäisi joutua huolehtimaan itseäni yli kymmenen vuotta vanhemmasta miehestä!”
Damien naurahti taas kepeästi, käynnisti auton, ja kääntyi tielle niin nopeasti, että Kerttu paiskautui ikkunalasia vasten. Tyttö ei viitsinyt huomauttaa, ettei Damien saisi ajaa humalassa, sillä mies vaikutti olevan hyvin outo tänään.
”Minne sinä ajat?” kerttu uskalsi tiedustella. ”Vien sinut katsomaan vaimoani. Hän pitää sinusta varmasti, olette hyvin samanlaisia. Aina nalkuttamassa huonoista elämäntavoistani!”, Damien iski leikkisästi silmää.
”Onko sinulle vaimo?” Kertun sisällä läikähti ikävästi, ja hän tunsi itsensä hyvin loukatuksi.
”Totta kai, et kai luullut tosissasi olevasi ainoa? Mutta olet minulle hyvin tärkeä kuitenkin, sitä en voi kiistää. Jos haluat kuulla salaisuuteni, niin kerron, että kirjani on kirjoitettu pääasiassa sinusta. Olit ainut inspiraation lähde viinan lisäksi, ja melkein harkitsin tarjoavani osan kirjan tuottamista rahoista sinulle!”
Kerttu tunsi itsepetoksen painavan häpeähunnun hänen kasvoilleen, ja syytti itseään lapselliseksi. Tietenkin kaikki oli ollut vain leikkiä, mutta se oli ottanut liian todellisen muodon. Kaikki heidän pitkät keskustelunsa, onnea ja odotusta täynnä olevat automatkansa, heidän öiset kävelyretkensä kaupungin vaarallisilla kujilla… ne eivät tietenkään olleet merkinneet yhtään mitään.
”Jätä minut pois, jonnekin tienpenkalle vain.” Kerttu aneli.
Damien nauroi, pörrötti toisella kädellään Kertun hiuksia, ja sanoi hilpeästi: ”Älä nyt ala murjottamaan! vaimoni on oikeasti ihan hyvä tyyppi, olen varma että tulette hyvin toimeen!”
Kerttu tunsi vihan mustaavan hänen sisuksensa, ja hän teki kaikkensa, ettei olisi lyönyt Damienia kaikilla voimillaan.
”Mikset ole kertonut minulle?”, hän tiuskaisi vihaisena. Damien mietti hetken. ”Ethän sinäkään ole minulle kaikkea kertonut, kyllä minä olen huomannut…”
Kerttu muisti siskonsa, ja pysyi vaiti. Hänen lihava, sairas siskonsa, jota kohtaan hän oli joskus tuntenut suurtakin inhoa… Kuinka paljon kauniimmalta sisko nyt hänen ajatuksissaan näytti, kuin tuo ratissa istuva liero, joka saattoi hyvinkin olla elämänsä viimeisellä automatkalla kaikista tyhjiksi juoduista pulloista päätellen.
”Pysähdy!” Kerttu pyysi toistamiseen, nyt käskevämmällä äänellä. Damien totteli, ja ajoi tien reunaan. Kerttu hyppäsi ulos ennen kuin auto oli pysähtynyt, pinkaisi juoksuun tietäen, ettei Damien voisi lähteä hänen peräänsä siinä kunnossa missä oli.
Auto ajoi pois, kun se oli kadonnut näkyvistä, olivat kyyneleet Kertun poskella jo jäätyneet./

Lihava Hertta kuunteli äitinsä ääntä. ääni oli vieras, eikä yhtä ystävällinen kuin hoitajalla. Äidin äänessä oli surua, eikä Hertta ymmärtänyt syytä siihen. Eikö äidin pitäisi olla iloinen, kun hän näki tyttönsä niin kauniina, kultaisissa enkelinkiharoissaan! Kadun poikki juoksi lapsia, jotka kaikki käänsivät katseena pois heidän mennessään ohi. He olivat varmasti hyvin ikäviä, kateellisia lapsia. Miksi he eivät tulleet juttelemaan hänelle mukavia, tuomaan kiiltokuvia ja silittelemään hiuksia niin kuin kaikki hänen tuntemansa aikuiset tekivät?
Äiti työnteli pyörätuolia ristiin rastiin ympäri kaupungin sokkeloisia katuja, ja paino hänen sisällään kasvoi koko ajan. Hän ei tiennyt minne veisi tyttärensä, kotiin hän ei sitä ainakaan veisi. Kerttu oli ollut niin nuori, kun hänen siskonsa oli syntynyt, ettei hän varmaan enää muistaisi tätä. Ja olisi hyvin ilkeää muistuttaa, pilata sillä tavoin toisenkin lapsensa elämän. Kun he olivat tulleet asutetuimman kaupunginosan ulkopuolelle, ja kuusimetsä alkoi häämöttää kaupungin reunoilla, äiti tiesi paikan olevan oikea. Hän työnsi pyörätuolin puiden siimekseen, niin syvälle, ettei kukaan varmasti voinut nähdä. Äiti parkkeerasi pyörätuolin jyrkkänä alas viettävän rinteen juureen. Puut katsoivat häntä syyttävästi, ja hän tunsi koko metsän olevan tietoinen hänen aikeistaan. ”Minähän tulen hulluksi!”, hän sanoi itsekseen. ”Ei mikään ihme tässä seurassa”, hänen oli vielä lisättävä.
Nainen suuteli tytärtään hiuksiin ja sen jälkeen kummallekin poskelle. Suudelmat maistuivat kyyneliltä, ja tytölle tuli paha mieli.
”Äiti lähtee nyt vähäksi aikaa. Ole reipas tyttö, ja älä huuda. Kun palaan, voin tuoda mukanani vaikka karamelleja, niitä makeita mitä jotkut sairaalalapset käyvät ostamassa aulan kioskista.”
Hertta haltioitui kuullessaan karamelleista. Hän oli nähnyt sellaisia kaupan ikkunoissa ja sairaalassa joidenkin lasten tyynyjen päällä. Hän muisti kultaisen paperin rapinan ja ihanana leijuvan tuoksun. Hän päätti odottaa äitiä urhoollisena.

Kerttu potkiskeli lunta, eikä löytänyt kyyneliä. Hän ohitti korkeat kuuset, tuli jyrkän rinteen varrelle, ja näki alhaalla suloisen pudotuksen.
Rinteen juuressa oli kuitenkin jotain, mitä siihen ei olisi kuulunut. Kerttu ryntäsi pyörätuolin luo, ja näki siinä istuvan lihavan, pahasti kylmettyneen pikkutytön. Tyttö nukkui selvästi, pulleat sormet olivat ristissä rinnalla. Nukkuva tyttö havahtui Kertun kosketukseen, ja hänen suustaan pääsi pieni kurnaus: ”Toitko niitä karkkeja äiti? Minä olen istunut tässä rohkeasti, varjellut noita ihmisiä jotka ajavat autoillaan tämän paikan ohi.”
Kerttu tunsi lapsen. Hän ei tuntenut rakkautta tätä salaperäistä, vuosia sitten menetettyä sisarta kohtaan, hän tunsi yksinomaan sääliä. Ja puhdasta vihaa äitiin. Hän ymmärsi, ettei mitään äitiä koskaan tulisi. Hän luuli tietävänsä jo asianlaidan, mutta kysyi tytöltä arasti:
”Kuinka sinä olet joutunut tänne pakkaseen yksin?”
”Minä lensin…” Tyttö sanoi auvoisan hymyn levitessä huulille.
Kerttu ei kestänyt. Hänen sydämensä ei mitenkään voinut vastaanottaa noin suurta petosta. Hän ymmärsi, ettei itse ollut kokenut mitään, ei yhtään mitään. Kuilu houkutteli häntä yhtä paljon kuin Herttaa houkuttivat kultakääreiset karamellit, ja hän oli valmiina hyppäämään. Ensin hän kuitenkin pyysi Hertalta yhtä asiaa.
”Jos miesystäväni ajaa tästä ohi, lupaathan varjella häntä parhaasi mukaan?”
Hertta nyökkäsi vaivalloisesti. Mutta Kerttu ei pystynyt hyppäämään.
Hän tiesi hyvin, että tuo kuilun pohjalla uinuva pelastus ei kuulunut hänelle, vaan hänen sisarelleen, hänen viattomalle pyörätuolienkelilleen. Kerttu voisi liftata kyydin kotiin, mikäli hän ikinä kestäisi palata sinne.
Hitaasti Kerttu tarttui pyörätuoliin, ja alkoi työntää sitä eteenpäin hangessa. Kun he olivat tulleet aivan kuilun reunalle, hän pyysi rauhallisella äänellä: ”Sulje silmäsi. Kun avaat ne, olet muiden enkelien kanssa paikassa, jossa kaikki ovat yhtä viattomia kuin sinäkin. Hyvästi, Herttainen!”
Yksi sysäys, ja Hertta oli matkalla. Yksi raksahdus, ja Kertun jalka murtui ja petti alta pyörätuolin rullatessa sen yli. Maahan vaipuen Kerttu kuuli Hertan viimeisen, vaimean vinkaisun, ja sitten Kerttu oli aivan yksin.
Hän odotti liikuntakyvyttömänä, hiljalleen kylmettyen hangessa, että Damien palaisi.
Ja ehkä tämä palaisikin, mutta liian myöhään. Vahingoniloa tulviva hymy läikähteli Kertun sinertäville huulille.