Sairaiden lasten koti

"Katariina! Joko tyhjyys on alkanut?" Avaan ummehtuneet silmäni. Avaan siniset verhot. Aamu. Taas kerran. Miksi viikossa on seitsemän aamua, miksi niitä ei voisi olla vähemmän? Miksi minä olen jok’ikinen maanantai seitsemän aamua vanhempi kuin viime maanantaina? Miksi, miksi… Ja joka maanantai hän kysyy tuota samaa. Tyhjyys alkoi jo vuosia sitten niin minulla, kuin hänelläkin. Ironista. Olimme vielä nuoria, kun tulimme tänne, mutta nyt olemme monta sataa aamua vanhempia. Paljon vanhempia. Tyhjempiä. "Katariina, minä kuulen sinut. Tiedän, että olet siellä." Istahdan takaisin hetekalle ja käännän kasvoni kohti ikkunan läpi tunkeutuvaa valoa. En jaksa välittää hänen huudoistaan. Niinhän tapahtuu joka aamu. Jok’ikinen aamu näinä kymmenenä vuotena hän on huudellut seinän takaa, aivan kuin hänellä olisi jotain asiaa. Aivan kuin joku välittäisi hänen huudoistaan. Täällä kukaan ei välitä kenestäkään.

Askelia. Ne pysähtyvät hänen huoneensa oven eteen. Avain lonksuu lukossa pahaenteisesti. Se varoittaa häntä. Hiivin seinän viereen kuuntelemaan. Nyt ei ole vierailuaika. He ovat hoitajia. "Katariina, miksi kerroit tädeille, että minä huudan sinua? Katariina, Katariina! He ovat täällä." Hiljaisuus. Hoitajien ruiskut ovat tehokkaita, mahdottoman tehokkaita. He ovat pistäneet minuakin, vaikken minä huuda. Joskus tulee sellainen olo, että olisi kiva huutaa ja purkaa tunteita, mutta kun on tyhjää, ei ole mitään minne huutaa, tai kelle huutaa. Enkä minä nyt haluaisikaan. Auringon valo ja lämpö saavat riittää. Ah, aurinko. Tunnen kuinka se saa pisamani puhkeamaan ja avautumaan suuriksi ja kauniiksi, kuin kauneuspilkuiksi, jotka peittävät arpeni.

Käytävästä kuuluu melua. Hoitajien kenkien kopse ja vaatteiden kahina saavat kehoni väreilemään pelosta. Se yrittää hakeutua epätoivoisesti piiloon, sillä se muistaa, mitä aikaisemmin on tapahtunut… Äänet lähestyvät oveani. Sisäinen kissani ei enää kehrää lämmöstä auringon. Se nostaa pikimustat karvansa pystyyn ja koittaa näyttää mahdollisimman pelottavalta. Tunkeilija saa luvan poistua.

Ovi avautuu. Hoitaja kurkkaa sisään ja näkee vain pienen tytön likaiset varpaat, jotka pilkottavat tummien samettiverhojen takaa. Hoitaja laittaa yöpöydälle puhtaanvalkoiset laitosvaatteet rutiininomaisesti ja poistuu sulkien oven perässään.

Huokaukseni kaikuu kolkoissa nurkissa. Ensin vihasin näitä ikkunankarmeja ja tätä ovennuppia, näitä sinisiä verhoja ja kaltereita, vaikka nyt minusta tuntuu, etten pärjää ilman niitä. Hoitajat täällä kyllä ovat vaihtuneet, mutta en ole koskaan tuntenut mitään heitä kohtaan. Eihän heissä ole mitään yksityiskohtia, tai salaisuuksia. He osaavat olla vain pelottavia. Siltikään en taida olla koskaan valmis lähtemään täältä. Ei, en taida. Olen liiaksi kiintynyt huoneeseeni. Erityisesti verhoihini. Niihin on pinttynyt ominaistuoksuni, ja niihin minä aina tuudittaudun. Ne ovat lämpimät ja pehmeät. Ne ovat äitini kädet.