Katoan tuuliin maailman,
säryn olemuksineni.
Katson kuvioita ikkunassa,
kylmässä yössä.
Hangen valkeuden ironia,
hetkenhän se kestikin.
Tien keveys, hetki vain,
emme saaneet kirsikankukkia.
Ei ollut takkisi nahkaa,
et ollut pulassa.
Et liennyt siskoista kumpikaan,
et edes nuorempi.
Ei meille kuulunut autiotalo,
vaikka selkääni nousitkin.
Mitä kävi tarinalle?
Autiolla hiekkarannalla?
Vähän aikaa olit...
Etkä sitten sitäkään.
Ääneni särkyi kaipauksesta,
kun vihdoin surea ehdin.
Olen yhä tässä, jos etsit.
Mitä luulit, jättäisinkö ystävän?
Eivät laulut pysty sanomaan,
ei yksikään sanatonta kaipausta huutamaan.
Ei yksikään niistä kykene ilmaisuun tarkkaan.
Ei minulla ollut nimeä, ei sanaa kutsua.
Liiasta syntyy vain kipua
suru ei ehkä koskaan kaikkoa.
Muuttaa sydämen säryt,
luoda niistä jotain kaunista.
Mustia ruusuja, mollisointuja,
katseita horisonttiin ja kylmää yksinäisyyttä.
Sitä rakkaus on.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tunteellinen ja herkkä. Hienosti kirjoitettu ja muotoiltu. Sitä se rakkaus todella on.
Tässä on paljon tunnetta ja taitoa. Pidin.