Uudelleensyntyminen, OSA 2

Runoilija SweetDreams

nainen
Julkaistu:
8
Liittynyt: 20.2.2015
Viimeksi paikalla: 25.8.2019 16:38

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

 
OSA 2 - Ensimmäinen päivä maan alla
 
 

Alanna Penrose
 
1
 
 
On pilkkopimeää, en tiedä varmasti ovatko silmäni auki vai kiinni, olenko valveilla vai unessa. Pää tuntuu painavan kymmeniä kiloja. Olo on turta, kuin olisi herännyt nukutuksesta. Haisee ummehtuneelta. Nostan päätäni, makaan sängyssä ohuen lakanan alla ilmeisesti.
 
Astuin sisään kotoisaan omakotitaloon, tumma lattia narahti korkokenkäni alla.
''Tohtori Caldwell, teillä on oikein kaunis koti.'' Hymyilin hänelle ja hän vastasi hymyyn eteisestä laittaessaan ulko-oven kiinni.
''Kiitos'', hän hymähti tulessaan selkäni taakse ja laskiessaan kätensä alaselälleni. ''Tänne päin'', hän ohjeisti minut kohti olohuonetta. ''Istu alas niin etsin sinulle kirjasi.'' Istahdin tummalle nahkasohvalle, olohuoneen pöydällä oli muutamia kirjoja ja tyhjä viinilasi. Katselin ympärilleni, hänellä ei ollut televisiota. Sisustus oli tummanpuhuva, raskas mutta kevyt samaan aikaan.
Kuulin hyräilyä kauempaa takaani.
''Noniin, siinä olisi nyt kirjat,'' hän ojensi kirjat pöydälle hymyn saattelemana, ''olkaa hyvä.'' Naururypyt syventyivät sinisten silmien ympärillä hänen hymyillessään.
''Kiitos.''
''Tahtoisitko kenties vilkaista niitä nyt heti? Jos tarjoaisin lasin viiniä?'' hän jäi seisomaan pöydän viereen odottavasti.
''Se olisi mukavaa kiitos,'' vastasin empien, ei olisi ollut kohteliasta kieltäytyä vaikka en kokenutkaan jostain syystä miellyttäväksi jäädä tänne. Kenties tunteen aiheutti se, ettei suhteemme ollut mielestäni tarpeeksi läheinen sellaiseen.
 
Hän lähti keittiöön selkäni takana ja minä selailin sillä aikaa kirjoja hajamielisesti. Muuta en muista.
 
 
2
 
 
Pimeys ei helpota vaikka pidän silmiäni auki, en näe mitään. Missä olen? Paikka tuntuu pieneltä, mutten osaa sanoa tilasta muuta. Onko täällä muita? Tekisi mieli kysyä, mutta en uskalla. Entä jos joku vastaisikin? En ole varma, haluaisinko saada vastausta.
   Siirryn istumaan selkä seinää vasten, se tuntuu kylmältä betonilta vaatteiden läpi. Tunnustelen päätäni varovasti. Hiuksissa on jotain kuivaa, liu'utan sormiani hiuksia pitkin ylemmäs päänahkaan. Sormissa tuntuu jotain kuivaa jota siellä ei ole ennen ollut. Painan sormenpään syvemmälle hiusten sekaan, päänahassa tuntuu kostea kohta. Siihen sattuu.
   Yhtäkkiä saan valon. Pienen huoneen himmeä kattolamppu syttyy rätisten palamaan. Haukon henkeäni. Tämä ei ole mahdollista. Ei tällaista voi tapahtua minulle, kaikille muille muttei minulle.
   Huone on vain muutamia metrejä halkaisijaltaan, seinät ja lattia ovat harmaita. Istun patjalla nurkassa joka on ovea vastapäätä. Lakanat ovat valkeat, lukuun ottamatta tyynyliinaa joka on kuivuneen, tummanpunaisen veren peitossa. Katson käsiäni, sormissa joilla haroin hiuksiani on kirkasta verta. Päässäni oleva haava vuotaa. Kuinka kauan olen ollut täällä? Kuinka kauan päässä olevat haavat vuotavat? Olen saanut ehkä aivotärähdyksen ja sen takia olo on hutera. Kiedon itseni peiton virkaa toimittavaan lakanaan, kuin se lapsellisesti uskoen antaisi jotain suojaa.
 
Jostain kauempaa kuuluu ääniä, en osaa sanoa varmaksi mitä. Raskas metalliovi kirskuu saranoillaan. Hän astuu huoneeseen. Alan tajuta mistä tässä on kyse, alkava paniikki korventaa särkevää päätä.
     Hän on oikeasti siinä, vaikka voisin kuvitella tämän kaiken. Herätä painajaisesta. Mutta oven sulkeutumisesta lähtevä tömähdys ja askelten hiljainen ääni lattiaa vasten hänen kävellessään lähemmäs minua, on tuskallisen toden tuntuista. Hän laskee mustan laukun viereeni sängylle. Kyykistyessään eteeni patjalle haistan hänen mustista farkuistaan ja t-paidasta lähtevän jo tutuksi tulleen huuhteluaineen tuoksun. Se ei sovi tänne ollenkaan. Jähmetyn aloilleni kun hän avaa laukun, hän kaivaa sieltä haavanpuhdistusainetta, suihkauttaa sitä hiukan vanulapulle ja katsoo minua. En uskalla liikkua, katson itseäni katosta.
   Mies siirtää hiuksia pois haavan edestä, puhdistusaine kirvelee. Oksettaa ja huimaa. Siniset silmät pyörivät edessäni, miehiä on jo kymmeniä. Miten he kaikki mahtuvat tänne? Menetän tajuntani.
 
Herään kylkiasennosta, suussa maistuu sappineste ja oksennus. Haistan inhottavan pistävän hajun, olen oksentanut patjalle. Pidän silmät kiinni, ehdin siivota myöhemminkin. Olenkohan myöhässä koulusta? Onko oppitunti jo alkanut? Avaan silmäni rajusti ja alan heilauttamaan jalkojani alas sängyltäni.
   Todellisuus iskee yhden hehkulampun valon paljastaessa huoneen ja jalkojen osuessa kylmään betoniin. Kurkkuani kuristaa ja oksennan lisää patjan viereen. Miksi hän on tuonut minut tänne? Onko tämä oikeasti totta? Onko hän tehnyt tämän ennen? Huoneessa ei näy jälkiä aiemmasta asumisesta.
   Nousen patjalta seisaalleni, olen paljain jaloin. Kenkiäni tai sukkiani ei näy missään. Kävelen muutaman metrin huoneen poikki metalliovelle. Siinä ei ole kahvaa. Koputan oveen.
''Hei, päästä minut pois!'' huudan. Ei vastausta. Lyön ovea avokämmenellä lujempaa. Paniikki nousee palaseksi kurkkuun.
''Kuuletko? Avaa ovi!'', ei vastausta. Hakkaan molemmin käsin ovea, ''päästä minut pois!'' Potkaisen ovea, ''avaa ovi, et voi jättää minua tänne!''
   Hengitys kiihtyy huutaessani ja hakatessani ovea, mutta se ei anna periksi. Käännyn pois ovelta, katson hätäisesti ympärilleni. Seinät ovat täyttä betonia, ainoastaan ilmanvaihtokanava on korkealla oikeassa nurkassa. Se humisee. ''Mitä tämä on, päästä minut pois!'' huudan vielä lujempaa.
   Kierrän kehää pienessä huoneessa, mietin epätoivoisesti. Voiko tälle olla jotain järjellistä selitystä? Onko tapahtunut jotain jonka takia hän on lukinnut minut tänne? Tuleeko hän vielä tänne vai onko hän jättänyt minut kuolemaan? Jonkun on pakko kuulla huutoni.
 
 
Caldwell
 
3
 
Se kävi ihmeen helposti, ajattelen itsekseni laittaessani ruokaa. Lihat kypsyvät pannulla, kaadan joukkoon punaviiniä. Minun ei tarvinnut kuin vasaralla iskeä tyttöä takaraivoon, olin ajatellut lyödä hänet vain tajuttomaksi mutta päästä alkoikin vuotamaan verta. Ja sitä oli vuotanut lisää käydessäni muutamaa tuntia myöhemmin katsomassa häntä. Myönnettäköön että minua oli hiukan pelottanut mennä katsomaan saalistani ensimmäisen kerran. Enhän tiennyt ollenkaan millä tavalla hän reagoisi.
   Olettamukseni kuitenkin osuivat oikeaan ja hän oli morfiinin ja aivotärähdyksen vaikutuksesta hyvin puolustuskyvyttömässä tilassa. Puhdistin haavan ja poistuin hyvin nopeasti.
 
Siirrän ruuan lautaselle ja otan vettä pulloon, hänelle täytyy viedä ruokaa. Avaan vaatekomeron oven ja astun kymmenen askelta pimeydessä alaspäin. Sen jälkeen vastassani on ovi, lasken lautasen ja pullon lattialle ja etsin avaimen housujeni taskusta. Käännän avainta lukossa ja työnnän oven auki. Astun vielä seitsemän askelta alaspäin lautanen ja pullo käsissäni. Aukaisen viimeisen oven.
   Vastaani hyökkää yököttävä oksennuksen haju.
 
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

"Uudelleensyntyminen" tapahtuu kaikille, monta kertaa elämässä <3 
Et tainnut lukea sanaakaan koko tarinasta, silloin tuskin tarvitsee kommentoidakaan.
Anteeksi, luin monesti, olen sairas enkä tarkoita pahaa. 
 

Käyttäjän kaikki runot