Neljä Virhettä

Runoilija Shakur

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 30.9.2005

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

I want to see you right away, because I love you, Even though I want to run away because I'm scared of being hurt..
 

Tässä minä makaan lumen keskellä, uuden, puhtaan lumen sataessa turkilleni. Varmasti mietit, miksi oikein makaan, lähes elottomana, useiden haavojen peittämänä, muutamat ystäväni kuolleina ympärilläni? Syy siihen, tuohon kaikkeen, löytyy menneisyydestäni. Ehkä jo arvaat, ehkä et, joka tapauksessa, aijastani, viimeisistä minuuteistani liikenee ehkä aikaa kertoa tarinani, siitä kuinka tähän päädyin, kuinka oikein jouduin kylmän, lumisen metsän aukiolle yhdessä ystävieni kanssa. Kaikki alkoi virheistä, joita minun ei koskaan olisi pitänyt tehdä, voisin toki syyttää veljeäni, mutta syytän tällä kertaa itseäni, virheiden tekemisestä.

Ensimmäinen Virhe.

Astelimme tavalliseen tapaamme jälleen vieraiden laumojen alueilla, veljeni Aikon kanssa. Aiko on, noh, miten häntä kuvailisi parhaiten.. Erittäin agressiivinen uros, joka tuskin hyväksyi minuakaan seuraansa. Saalistimme, tai oikeastaan minä saalistin, Aikon vartioidessa selustaa. Juuri väijyessäni muutamaa mehevän näköistä lintua(en koskaan tiennyt niiden nimiä), kuulin Aikon räksyttävän lähes koiramaiseen tapaansa. Oli siinäkin rakki! Päätin aluksi olla välittämättä, se kuului Aikon tapaan, tapella aina kun oli mahdollisuus, ja jatkoi siis metsästämistäni. Juuri kun olin kyyryssä, ilmaantui vastakkaisen pusikon takaa toinen susi, jonka turkki kiilsi kuin hiili. Se hyökkäsi, ei minua kohden, vaan lintuja, joita kohden itsekkin olin juuri valmistautunut hyökkäämään. Sen kauempaa ajattelematta, syäksyin itsekkin matkaan, napatakseni saaliin tuon tuntemattoman suden edestä. Liian myöhään, vieras susi oli selvästi kokeneempi minua, ja sai napatuksi toisen pulskista linnuista, toisen lähtiessä lentoon sulat pöllyten. Kirosin tapausta mielessäni, ja asetuin uhmakkaaseen asentoon, kyyristellen, korvat luimussa ja niskakarvat pystyssä. Hampaitani en paljastanut, ellei minulle paljastettu niitä ensiksi. Tuo vieras, jonka myöhemmin tulette tuntemaan nimellä Yoru, paljasti hampaansa, ja sillä hetkellä kaikki oli selvää. Minä tulisi taistelemaan, tai niin uskoin siihen asti, kunnes kuulin veljeni tuskaisen karjaisun. Huomioni sillä hetkellä totaalisesti veljessäni. "Aiko!", huuto kiiri ulos suustani ollessani kääntyimäisilläni lähteäkseen veljeni apuun.

Käänyin juostakseni veljeni luokse, kun mustaturkkinen susi hyökkäsi vasten selkääni, upottaen terävät kyntensä ja hampaansa turkkiini. Henkäisin, vaan en huutanut. Ravistelin vierasta selästäni, ja poukkoilin hangessa yrittäen pudottaa toista selästäni. Viimein kuitenkin ymmärsin heittäytyä selkä edellä vasten yhtä monista puista, jolloin tuntematon uros parahti irrtoittaen otteensa. Kiiruhdin jyskyttävästä kivusta huolimatta kohti Aikon tuttua hajua, en halunnut ajatella veljeäni kuolleena, en tosiaankaan. Perin pohjin Aiko oli hyvä susi ja hyvä veli. Jalkani pysähtyivät kuin suohon, nähdessäni toisenkin vieraan, tällä kertaa erittäin suurikokoisen uroksen, pitelevän veljeäni hampaissaan. Siinä en muistanut tapojani, en mitään, ainoastaan vaistoni äänet. Kyyristyin, paljastin hampaani ja aloitin matalan kurkkumurinan, se oli yksi osa ensimmäistä virhettä, ja nyt varmasti kuvittelette minun olevan hullu! Sillä, sudethan tappelevat usein, ja puolustavat omaa vertansa, mutta minun tapauksessani näin ei ole. En lähes koskaan taistele, ainoastaan jos minulle paljastetaan hampaat uhkaavasti, minä toimin samoin, ja Luoja tietää miten lopussa käy.

Silmäni kiinnittyivät lähes kuolleeseen veljeeni, josta ne asettuivat nyt verenhimoisina tuijottamaan tuota suurta urosta, joka irvistellen irroitti otteensa veljeni kaulasta. Samaan aikaan paikalle ilmestyi myös tuo musta uros. Tiesin mahdollisuuteni, nolla, ja tuo päätelmä tai pikemminkin tiedostaminen, oli myös yksi osa ensimmäistä virhettäni. Kohottauduin koko pituuteeni, en ollut mitenkään suuri saatika jäntevä rakenteinen, lähemmäs pienikokoista ja kevyt rakeneista, sanoisin. Kumarsin päätni molempien suuntaan, korviani luimistellen. "Pyydän anteeksi tunkeutumista..", aloitin puheeni hiljaisesti, katseeni koko ajan veljessäni pitäen. "Lähdemme mahdollisimman pian.", olin yhä nöyristelevä ja askelsin varovasti veljeni luokse. Kumarsin päätäni veljeni kohdalla ja annoin kuononi koskettaa Aikon omaa, hiljaisesti mutta varovasti. Aiko säpsähti, ilmeisesti luullen minua siksi suureksi urokseksi, ja löi leukansa kiinni aivan silmieni edessä. Kuitenkin rauhalliset silmäni kertoivat Aikolle ettei hätää ollut, ja hän rauhoittui. Kehotin hänet nousemaan, ja pyytämään anteeksi, mutta Aikon tuntien hän vain tuhahti pahan tahoisesti.

Käänsimme selkämme lähtiäksemme, kun huomasimme noiden kahden tulevan perässä. "Minne matkaatte, muukalaiset?", Se oli suurempi uros, ja äänensäkkin oli karhea ja matala. Käänsin pääni kohdatakseni uroksen silmät omillani. "Emme tiedä. Emmekä ole muukalaisia, minä olen Mikazuki, ja hän on veljeni Aiko.", meistä ei vältämättä olisi edes huomannut että olemme veljeksiä, sillä Aikon turkki on tumman harmaan, ja kuono ja rintamus lähes valkoinen, kun taas minun turkkini on lumen valkoinen ja musta raitainen. Aiko on myös selvästi minua jäntevämpi. Uros nyökkäsi. "Minä olen Okina, ja hän on Yoru.", Suuri uros vaikutti lempämmältä kuin antoi ymmärtää. Nyökkäsin ja käännyin jatkaakseni Aikon perässä, joka oli jatkanut matkaansa pysähtymättä. "Saanemme liittyä seuraan?", En kiinnittänyt huomiota pahemmin Okinan huutoon, mutta en myöskään kieltänyt. Ja se oli ensimmäinen virheeni, se että annoin heidän seurata. Ja ajan mittää heistä tuli osa meitä.

Toinen Virhe.

Okina,Yoru,Aiko ja minä jatkoimme matkaamme kuin pieni lauma. Kukaan meistä ei sinänsä ollut johtaja, mutta mitä kokoon ja voimaan tuli taisi johtajuus pysytellä Aikon ja Okinan harteilla. Älyn puolesta se olisin hyvinkin voinut olla minä. Yoru oli hiljaisempi, ei niinkään välittänyt osallistua keskusteluihin vaikka ne olisivatkin koskeneet "laumaamme". Aikon ja minun vanhaan tapaan kuljimme vierailla aluille hankkimassa ruokamme, mutta tällä kertaa me olimmekin alueilla, jotka eivät kuuluneet kellekkään. Olimme pysähtyneet yöksi jonkin luolan suulle, ja Aiko sekä Okina olivat hankkimassa ruokaa, ja minä tunsin itseni Yorun kanssa naaraaksi. Siinä me kaksi makasimme täysin rauhallisina, kuin unessa. Höristin korviani kuullessani askelia, ja tietysti oletin askelien kuuluvan Okinalle ja Aikolle, mutta en ollut vielä siinä vaiheessa huomannut askeltajan olevan vain yksi susi, ei kahta. Kohotin päätäni tassujeni yltä, avaten silmäni. Aluksi en meinannut uskoa silmiäni, saati kuonoani, myös Yoru näytti samalta. Edessämme seisoi vaaleanruskea naaras, luultavasti koira tai koirasusi, en silloin vielä tiennyt. Tuo naaras, jonka myöhemmin tunnette nimellä Kaminari, asteli meitä kohti, alistuvana. Kohottauduin seisomaan, mutten liikkunut siitä.

"Keitä olette?", naaraan ääni oli lähes kuiskaus, jossa tuntui kuuluvan ukkosen kuminallinen ja rauhoittava ääni. Yoru ehti ennen minua ja varsin rauhoittavan ja kunnioittavan näköisenä astui esiin luolan pimennoista. "Minä olen Yoru, ja hän on Mikazuki. Kaksi muuta seuralaistamme eivät tällä hetkellä täällä.", hetken ehdin hämmästellä Yorun puheliasuutta, sillä kuten mainitsin aiemmin, Yoru ei ole kovinkaan puhelias. Juuri kun olin avaamassa suutani erotin veljeni ja Okinan taaempana, ja nyökkäsin päälläni heille tervehdykseksi. Molemmat kantoivat jotain raatoa suussaan, luultavasti lintuja tai jäniksiä, niin kaukaa en nähnyt. Molemmat heistä myös hämmästelivät naarasta, jota kumpikaan ei tuntenut. Jälleen, kun olin kertomassa Aikolle ja Okinalle naaraasta, joka ei vielä ollut esitellyt itseään, ehti Yoru taas ensin. "He ovat Okina sekä Aiko. Aiko on Mikazukin veli.", ja minusta näytti, että Yorun kasvoilla komeili hymy. Miten raivostuttavalta se minusta tuntuikaan, kun en ehtinyt avaamaan suutanikaan, kun olin tottunut olemaan se joka oli sosiaalinen ja puhui muidenkin puolesta. "Olen Kaminari.", naaras esittäytyi viimein ujona. Aiko pudisteli päätään ja asteli jykevästi luokseni, pudottaen jäniksen raadon eteeni, tai siltä se ainakin näytti. "Me jaamme tämän..", Aikon sanat kuulostivat enemmänkin käskyltä kuin kehotukselta, ja myöntyväisenä myönnyin.

Meni aikaa ennenkuin heräsin. Maistoin suussani yhä jäniksen lihan ja veren maun. Maku ei ollut mitenkään miellyttävä, ja ennenkuin edes olin täysin hereillä, kuulin jotain, mikä kiinnosti. Kuulin Yorun ja Kaminarin keskustelevan, Kaminarin hiukan nauravan. Ajatus heistä sai ihoni kananlihalle, ja yritin parhaani mukaan kuulla mistä he keskustelivat, jolloin kuulin jotain, mikä oli toinen virhe, mitä tulisi tapahtumaan; Yoru lupasi ottaa Kaminarin mukaamme. Käännyin ympäri ja astelin Aikon luokse, muutaman kerran jouduin laiskaa veljeäni tökkäämään tassullani ennenkuin hän heräsi vihdoin. "Yoru aikoo raahata nartun mukanamme..", Mutisin hiljaisesti, sillä en tahtonut Okinan heräävän. "Meidän pitäisi häipyä, en pidä tästä..", jos Aiko olisi ollut ystävällinen ja uskonut, emme olisi siinä tilassa missä nyt. "Pidä kuonosi kiinni ja käy nukkumaan..", siinä vaiheessa toinen virhe oli sinetöity, en mahtanut itsepäiselle Aikolle mitään, joten luovutin, jota tällä kertaa en olisi saanut tehdä.

Aamulla emme tehneet kuten tavallisesti, eli emme metsästäneet aamiaista, ja kaikki vain koska Kaminari tahtoi liikkeelle, ja Yoru myöntyi. VAikutti siltä, kuin hetkessä Yorusta ja Kaminarista olisi tulleet "alphasudet" pienessä "laumassamme". Se jos mikä otti päähän, myös Aiko ja Okina vaikuttivat pahantuulisilta. He vaikuttivat keskustelevan, ja sitähän he tekivät. Kun katsoin kauempaa Aikoa ja Okinaa, he näyttivät enemmän veljeksiltä kuin minä ja Aiko koskaan. Pudistin sillä hetkellä päätäni, jättäytyen tahallani joukon hännille. Tiesin ettei mistään näistä seuraisi mitään hyvää. Meidän olisi alunperinkin pitänyt kieltää ketään liittymästä seuraamme, jos vain silloin olisin tajunnut mitä tulevaisuus tuo tullessaan, en olisi koskaan sallinut kenenkään lyöttäytyä joukkoomme, en kenenkään. Olisimme olleet vain minä ja Aiko, niin erilaisen näköisiä, niin erikokoisia ja eriluonteisia. Ehkä minun olisi pitänyt jättäytyä joukosta? Ei, sitä en tällä hetkellä toivoisi, sillä se missä tilassa olen nyt, en jättäisi tätä kokematta veljeni kanssa, mutta tuolloin, toivoin tosiaankin voimani vain kadota kauas, jättää heidät keskenään.

Kolmas Virhe.

Jo pitkän ajan olimme juosseet halki maiden ja mantujen, syömättä ollenkaan. Kaminari näytti jaksavan vain heikosti, kun taas me muut urokset jaksoimme lähes loistavasti. Yoru kuitenkin juoksi muiden kärkeen, ja asettautui sivuttain seisomaan, kuin tukkiakseen tien. "Meidän pitää levätä ja syödä.", mahtavaa, jo hetkessä Yoru alkoi komennella muita, mikä nostattaisi vielä riitoja myöhemmin "laumamme" keskuudessa. Kaikki vain naaraan takia. Luoja osasi olla arvaamaton. Pysähdyimme siis kaikki lepäämään, ja myönnän, minä ainakin olin hengästynyt, ja uskon myös Aikon ja Okinan olleen, vaikka eivät sitä suostuneet näyttämään. "Okina,Aiko ja Mikazuki, käykää metsästämässä kaikille ruokaa.", Yorun ääni oli mahtaileva ja komentava, aivan kuin hänestä olisi hetkessä tullut johtaja. Okina ja Aiko alkoivat murista Yorulle tyytymättöminä, ja nuo tapahtumat alkoivat olla vasta alkua kolmannelle virheelle. Jopa Yoru näytti hieman alistuvalta kahden suuremman uroksen vallan alla. Kuulin Yorun nielaisevan hiljaisesti, ja toivoin jo parasta, kunnes yllättäen Yoru alkoi pistää vastaan, vain koska Kaminari katsoi häntä niin anelevasti.

Yoru kohottautui niin suureksi kuin hän hintelällä ruumiillaan pystyi, ja hänen korvansa taipuivat uhkaavasti luimuun. "Käskin teitä lähtemään metsälle.", Yoru myös painotti sanaa "käskin", ja vilkaisi myös minuun murhaavasti. "Enkö, Mikazuki?", Yorun minullen kohdistettu lausahdus oli jo täynnä uhittelua ja vihaa. Tuhahdin ja kohottauduin makuultani seisomaan, viskaten muutaman kerran häntääni varoittavasti ilmassa. "Et ole mikään johtaja, joten älä komenna kuin rakkia.", Olin ehkä porukoista se viisain, joten tyydyin käyttämään kieleni voimaa. Okina ja Aiko ilmaisivat olevansa samaa mieltä murisemalla Yorulle uhittelevasti. Juuri nuo kaksi eivät luovuttaisi jos heille ei jokin kävisi. "Painu metsällesi itse, kapinen rakki..", Vaikken katsonutkaan puhujan suuntaan, tiesin sen olevan Aiko. Meni hetken aikaa, ja useita teräviä sanoja ennenkuin Yoru luovutti ja lähti itse Kaminarin kanssa metsälle. "Moinen kielenkäyttö oli ehkä liikaa..", Mutisin molemmille, sekä Aikolle että Okinalle, makoillen viileän hangen päällä kuin vilvoitellen kuumia tunteitani, jotka alkoivat kuohua pian yli. "Tuki kuonos, pehmolelu..", Se oli Okina, ja ensimmäistä kertaa hän ärhenteli minulle. Aiko ei loksauttanut korvaansakkaan puuttuakseen asioihin, ja se sai vereni kuohumaan. Ponnahdin seisomaan, joka kiinnitti Aikon huomiota. "Tuki se itse jos häiritsee.", Ja sinä kertana, ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana paljastin hampaani enimmäisenä.

Myöhemmin sama iltana, nuolin haavojani kärttyisänä, samoin tekivät Okina JA Aiko. En kerro tarkkoja yksityiskohtia, sillä aikana ei luultavasti riitä siihen, joten lyhennän tarinaani. Aloitimme siis verisen taistelun Okinan kanssa, joka ei kaukaa ollut vain meidän välisemme. Aiko sotkeutui mukaan ja kehotti meitä lopettamaan, vaan sillä hetkellä korvani eivät kuulleet hänen varoittavaa ääntään, ja minä jatkoin hyökkäämistä. Tuossa vaiheessa Aiko tunkeutui mukaan, ja olin yksin kahta suurta urosta vastaan, hintelä ja kevytrakenteinen kun olin, tiesin jo häviäväni. Olisin luultavasti paljon pahemmassa kunnossa, elleivät Yoru ja Kaminari olisikaan ilmestynyt paikalle. "Lopettakaa!", Kimeä ja kumiseva huuto kaikui korvia särkevänä halki ilman, joka sai meidöt kolme pysähtymään. Hätäisen näköinen Kaminari juoksi luoksemme, ja tietysti, piti meille saarnan. Ja silloin emme olleet minkäänlaisissa väleissä, mikä kaduttaa vieläkin. Jos yksi meistä yritti lähentyä toista, oli tuloksena hampaiden paljastelu ja uhkaava murina. Ja tätä jatkui vielä pitkään. Vielä matkalla ärhentelimme toisillemme, emme puhuneet lainkaan toisillemme. Ainoat jotka puhuivat olivat Yoru ja Kaminari, jotka olivat myös vaivautuneita tilanteesta. Nyt kadun tuota kaikkea vihan pitoa, kadun todella.

Neljäs Virhe.

Siinä astellessamme rauhallisin, mutta riitaisin askelin jälleen vierailla alueilla, pälyilimme hermostuneina ympärille, sillä paikka ei mikään Paratiisi ollut. Mustat ja lahonneet puut törröttivät kuolleina sieltä täältä, korpit raakuivat varoittavina ympärillämme. Koko se paikka sai selkäpiitani karmimaan. Olimme kaikki varuillamme, sillä paikka haisi kuolleelta, yhtä kuolleelta kuin "metsän" puutkin olivat. Sitä paikkaa en metsäksi sanoisi enää, sen paikan en uskonut tuovan mitään niin pahaa, mitä se toi. Koko metsä siis uhkui pahuutta ja kuolemaa. Emme olleet saanneet välejämme vieläkään sovittua, ja vanhat haavani mätivät, sillä niitä ei hoidettu, ei ollut ketään niitä hoitamassa, ja uskon myös Aikon ja Okinan haavojen olevan samassa kunnossa. Onneksi emme sentään tappaneet itseämme silloin. Vain sillä hetkellä olin ensimmäistä kertaa kiitollinen sille nartulle, joka oli koko sotkun aiheuttanutkin. Niin sievä olevinaan vaaleanruskealla turkillaan, niin täydellinen mukamas. Ja pyh, sanon minä. Mitään täydellistä ei Kaminarissa ollut, samanlainen puolisusi kuten koiratkin. Ja koirissa ei ollut mielestäni mitään hyvää. Päätäni pudistellen jatkoin ajatuksissani muiden perässä, enkä ankaran ajattelun takia edes aistinut susia, jotka meitä vaanivat varjoista, kuin ollen itse varjoja.

Kuulin Okinan ja Aikon ärisevän toisilleen jostain, en vain ollut varma mistä, kunnes kuulin heidän mainitsevan Kaminarin nimen, tajusin heidän puhuvan pahaa Yorusta ja Kaminarista. En pahemmin välittänyt vaan jatkoi lepäämistä, sillä haavojani särki, vaikka kipu ei ollutkaan kova, tahdoin silti levätä pahimmat säryt pois, jotta jaksaisin jatkaa. Monet ehkä miettivät; Miksi oikeastaan matkaamme? Etsimmekö jotain? Ehei, emme etsineet mitään. Kunhan vain matkasimme huviksemme, pidimme uusien maisemien näkemisestä, ja ehkä alitajuntaisesti etsimmekin paikkaa jossa viettää vanhuus vuotemme loppuun, jos sellaiset olisivat tullakseen. Silloin en uskaltanut ajatella minkäälaista tulevaisuutta, en lainkaan. Sillä hetkellä keskityin vain siihen hetkeen joka oli meneillään. Samassa jo kuulinkin Yorun ja Kaminarin liittyvän Okinan ja Aikon vihanpitoiseen keskusteluun, milloin kuka ärisi kellekkin. Lopuksi edes minä en saanut selvää kelle sitä oikein äristiin ja kuka ärisi. En aluksi piitännut, senkus selvittäisivät asiansa, kunnes he kaikki neljä käänsivät selkänsä toisilleen ja asettuivat kauas toisistaan makaamaan. Yö oli pimenemässä pimenemistään, ja lähes täysinäinen kuu täyttäisi taivaan. Seuraava yö olisikin jo täysikuun yö. Olin aina toivonut, että jos loppuni olisi tullakseen, tulisi se täysikuun alla. Silloin en tiennyt vielä mitään..

Kun vihdoin heräsin, näytti päivä jo olevan melko pitkällä, ja tajusin ensimmäisenä että meidät kaikki oli piiritetty. Suuri ja musta lauma susia tuijotti meitä kiiluvilla silmillään muristen ja äristen. Nousin lähes pelästyneenä pystyyn ja huomasin muidenkin olevan hereillä. He kaikki murisivat ja ärisivät noille mustille susille, ja hämmästyksissäni en älynnyt tehdä mitään. Seisoin siinä hetken hölmistyneenä ja annoin katseeni kiertää lukuisissa hammaspareissa jotka löivät yhteen meidän edessämme. Silloin kyyristyin minäkin muiden seuraksi, paljasti yhden terävän hammasrivistön lisää ja aloitin syvän kurkkumurinani. Joka puolelta tuntui kuuluvan ääni, joka tuli kun leuat lyötiin yhteen, se oli häiritsevä ääni. Tiesin mahdollisuutemme silloin, ne olivat olemattomat, mutta minähän taistelisin loppuun asti. Minähän taistelisisin kunnes kaikki olisi taas hyvin ja saisin sovittua veljeni kanssa, sekä muiden kanssa riitämme. En tahtonut olla vihainen, en osannut olla pitkävihainen, en kellekkään. Jo ennenkuin olin huomannut, oli meistä kaikista tullut ystäviä, vaikkemme sitä myöntäneetkään. Kuului korvia hyytävä ulvaisu jolloin äkillisesti koko suuri lauma mustia susi hyökkäsi, muristen ja ärjyen, tavoitellen meitä hampaillaan. Ja silloin me aloitimme kamppailun hengestämme, joka kesti myöhään yöhön.. Joka tuntui loputtomalta..

Ja nyt päästään hetkeen jossa olemme nyt. Ne mustat sudet häipyivät kun meistä ei enää ollut vastusta. Jättivät meidät tänne mätänemään ja kitumaan kuin ala-arvoiset elukat. Ja tällä hetkellä, jona tiedän loppuni tulevan tässä kamalassa metikön tapaisessa, olen onnellinen että sain kuin sainkin kerrottua veljelleni rakastavani häntä, ja onnistuin jopa huutaa muille anteeksi pyynnöt ennenkuin he kaatuivat maahan jaksamatta enää nousta. Ja vaikka en todellakaan haluisi kuolla tässä haisevassa metsässä, on haaveni silti todellinen; Kuolen täysikuun alla, yhdessä ystävieni, joita en koskaan uskonut saavani. Lepuutan vain liikkumatonta ruumistani ja kuuntelen rahisevaa ja katkonaista hengitystäni. Vielä kerran vilkaisen Aikon silmiin, vielä niin eloisan näköiset silmät, vaikka muu ruumis on jo kuollut, vaikka sielu on jo poissa, ja Aikon silmät katsovat takaisin minun silmiini. Siitä löydän lohdun, täysikuusta joka ei kuitenkaan turkkiani lämmitä, vaan vailaisee kuolevan metsän kalpealla valollaan, ja veljeni ruumiistä, jonka kylmät ja kuolleet silmät, mutta silti niin lämpivät, katsovat minua niinkuin minä katson niitä, ja tiesän ettei parempaa tapaa ole lähteä tästä julmetusta paikasta. Turvallisin mielin suljen silmäni, ja tietämättäni vaivun uneen, jossa veljeni ja minä juoksemme vapailla ja koskemattomilla hangilla, naureskellen ja jopa leikkien, ja näen unessani myös muut ystävämme.. Okinan..Yorun..Kaminarin.. Ja ennenkuin tiedänkään, pysähtyy hengitykseni viimeiseen hengevetoon, ja ruumiini kuolee, mutta uneni ei koskaan lopu..

Selite: 
Nätti loppu...
Kategoria: 
 

Kommentit

HUH HUH...mutta jaksoimpa lukeee loppuun asti, tunteikas kirjoitus, loppu mahtava

tää on kyl todella upee(: tulee mielee yks sarja jota esitettii ku olin pieni(: en oo aijemmin törmänny susitarinaan.. mt tää loppu oli kyl todella koskettava..

 

Käyttäjän kaikki runot