Käteni kurottavat ylös, kohti taivasta, kuin odottaen jonkin laskeutuvan niille.
Kuin lintu, joka laskeutuu haudalleni, taivas mustenee aurinkoni alla.
Tuulen tuoma paha tarttuu minuun, vetää mukaansa.
Se on kohtaloni.
Hän pitää minua kädestä, vetää polkua pitkin, syvemmälle metsään.
Kunnes tajuan eksyneeni.
Voin tuntea, kuinka ruusut laskevat nuppunsa, kumartavat pahalle.
Tuulten johtajalle.
Kuusen oksat katsovat minua myötätuntoisesti, sanoen ymmärtävänsä.
En löydä takaisin.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tosi kaunis! Tää runo kuullostaa siltä, että sen takana on ajatus, joka lukijan pitää vain keksiä. Mahtava!