Nimetön

Tuntuu oopiumluolalta, joka yrittää olla vieroitusklinikka tai kasinolta, jonka kuuluisi parantaa peliriippuvuus. En voi olla sitä, mitä en ole. Olen ehkä saanut aikaan muutaman kelvollisen yrityksen, mutta kun nekään ei auta meihin, niin en enää tiedä mitä pitäisi tehdä. Toissapäivän rationaalisessa hetkessä päätin etten osaa enää mitään muuta kuin esittää asiat kärjistetyn paskasti, eikä edes todellisuutta vastaavina, mutta niin että ne sattuu. Jos en kerran voi olla oopiumluola ja pitää olla jotain muuta, jotain rationaalista ja järkeistävää, niin se on enää se mitä voin osata.
Oli olo, että kaikki on ihan ok näin. Mielen päällä ei ollut mitään sellaista, mitä vähän aiemmin oli ja elämä tuntui ihan hyvältä. Ajattelin, että eihän minulla olisi edes aikaa olla sinuun ihastunut. Aina ennenkin se kulutti kaiken, valtasi mielen ja vaikeutti huomattavasti keskittymiskykyä muihin asioihin. En edes pidä sellaisesta, että joku pyörii mielessä aivan taukoamatta. Mietin, että onneksi ei. Juttelen muiden ihmisten kanssa kevyistä asioista ja asiat lipuu mielestä pois.
Lipuu mielestä, mutta lipuuko sydämestä. Ei taas tietenkään, niin kuin ei koskaan ennenkään.
Toissapäivänä ajattelin, että en välitä, vaikka se satuttaa itseäni, kunhan saan laitettua kaikelle pisteen. Tuon esiin asiat brutaalisti, tahallaan satuttavasti ja väritetysti, jotta kaikki on täysin loppu. En osaa lopettaa sitä, mikä ei lopu sydämestä, niin se loppuu huonosti, koska muuta en osaa, kaikki on kokeiltu. Ajattelin niin. Ajattelin, että valehtelen etten välitä paskaakaan, paitsi tietysti kaikista muista. Ajattelin, että ehkä voisin elää sen tuskan kanssa, että sanoisin niin.

Se heittelee.
Hetken ajan päiviä sitten koin kummallista syvää rauhaa ja rohkeutta ja ajattelin, että asioiden meidän välillä pitäisi olla toisin. Ajattelin, että voisin ja haluaisin muuttaa kaiken omassa elämässä niin, että se olisi mahdollista, enkä pelkäisi niitä asioita, jotka ei ole omissa käsissäni. Tuntisin rauhaa siitä, että kaikki tuntuisi niin oikealta. Se olo haihtui kai johonkin, en tiedä mihin. Pelkoihin, liiallisiin yksityiskohtien ajatteluun, epätodellisuuden tunteeseen. Ja vaikka se haihtui, tiedän että se on olemassa. Kaikki tunteet ja tunnetilat ovat olemassa. En tiedä, ehkä se on tunne siitä maailmankaikkeuden sydämensykkeen tuntemisesta. Siitä, että ei ole järkeilevä ja rationalisoiva ihminen, joka on unohtanut sen yhteyden maailmaan, mikä linnuilla, krokotiileillä ja jäniksillä on. Vaan tuntee syvää rauhaa ja yhteyttä, joka on niin vahva, että se poistaa pieniä murheita. Joku sanoo, että nykyihmiset ovat aina masentuneita juuri sen vuoksi, että ne ovat unohtaneet ne syvät yhteyden tunteet järkeillessään ja maailmaa rationalisoidessaan, että ei ole enää sitä suurta tunnetta, joka suhteuttaisi pienempiä asioita ja murheita. Eläimillä se kai on, ei ne näytä niin murehtivan. Ja minä herään todellisuuteen, kun katson luonto-ohjelmaa säälien antilooppeja ja peläten niiden puolesta. Tajuan, että se on turhaa, typerää ja järkeistävää ja sitä, etten ole yhteydessä maailmaan enkä omiin syviin tunteisiin.
Kun ajattelen sua, tuntuu siltä, että en voi käsittää miten jokin voi tuntua siltä, miten voi haluta niin paljon ja miksi tuntuu siltä, että tekisi mieli syödä sut. Mietin tuntuuko muista ihmisistä yleisestikin siltä tai että tuntuuko susta koskaan samalta, siltä että olen sun edessä oleva saalis, jonka olet ajanut omaan ansaasi iltapalaksi. Olet liian vahva, paljon vahvempi, alkaa tuntua saaliilta, joka on sun armoilla, miksi se on liian hyvä tunne. En ymmärrä miksi ajatus siitä, että olet vahvempi ja sun iskut yleensä aika kuolettavia, tuntuu oikealta. Tykkäävätkö antiloopitkin vaarasta ja tuntuuko niiden elämä elämisen arvoiselta vain silloin, kun petoeläin elää niiden lähellä ja ne selviytyvät päivästä toiseen nopeimpina, koska se petoeläin ei arvaa niiden liikkeitä. Ja kun se loppu tulee, se on ollut aina tulossa, se on oikeutettu, odotettu, viimeinen isku, elämää. Antiloopin elämää. Ei huonompaa, vaan parasta antiloopeille, huonoa vain petoeläimen näkökulmasta. Enkä koskaan ole pelkkä antilooppi etkä sä pelkkä petoeläin, vain se elää jatkuvasti. Ying & yang, petoeläin & saalis, mies & nainen. Se tunne on niitä tunteita, kun on sisällä lämpöisessä, kun ulkona tuiskuttaa lunta ja tuuli ulisee. Se tunne. Myyrästä kolossaan tuntuu varmasti samalta. Tuntuuko siitä antiloopistakin petoeläimen lähellä siltä kuin minusta tuntuu ajatus sun lähellä. Jotain syvää, kadotettua, maailmasta avautuu enkä enää koskaan katso luonto-ohjelmia peläten. Paras tunne koko maailmassa, on tunne eikä järkeistetty tunne. Kaikkialla sanotaan ja tiedetään, että rationalismi on kuollut. Pitäisi löytää omat antiloopin tunteensa, eikä vain niitä tunteita, joista on tipahtanut puolet järkeiltäessä.
Silti tuntuu liian vaikealta luopua siitä järjestä tässä. Mun pitäisi tajuta se silti. Tiedän, että kun aletaan muuttaa jotakin olemassaolevaa paikkaa, ensin pitää tuntea se paikka sanallistamatta sen tunnelmaa, koska sanat hävittävät välistä jotain olennaista. Sen jälkeen sen historia pitää tuntea. Pitää etsiä vanhoja siltoja, polkuja, puiden kantoja, merkkejä elämästä, jotka kertovat mitä se paikka on ollut ja miksi siitä on tullut se, mitä siitä on tullut. Pitää ymmärtää sen kehityskaari, miksi se on muuntautunut siksi kuin se on jotta voi sen ymmärtämällä alkaa luonnollisesti nähdä mihin se voi tulevaisuudessa muuntua. Kaiken sen tuntemalla ja tietämällä aletaan luonnollisesti tietää, mikä ratkaisu on paikalle "oikea", siitä tulee vahva tuntu, ei ehkä niinkään järkeistetty tieto. Eikä saa ajatella omien intressien pohjalta, koska ne järkeistävät ja rynttäävät väärän ratkaisun läpi järkeistäen, vaan pitää tuntea paikan henki ja sen historian tuntemalla kiintyy siihen siten, että ymmärtää sen, mitä se paikka itse kertoo, että on sille "oikein" ja luonnollisin kehityssuunta. Ja se kaikki lukee luentomuistiinpanoissani. Ihan kaikki, juuri niillä sanamuodoilla. Myös se, että ei pitäisi rationalisoida, vaan tuntea maailma ja sen sydämen syke. Rationalisointi on ohi.
Enkä pysty tässä pitämään kiinni ainoastakaan ajatuksesta. Puolet itsestäni rationalisoi ja puolet tuntee maailman sydämen sykkeen. Se puoli joka tuntee sen, on täysin rauhallinen, ehkä joskus hieman omista tunteistaan sekaisin, mutta rauhallinen. Rationalisoiva puoli ei ole rauhallinen, vaan aivan sekaisin omassa järkevyydessään.
Näen yhden heikkokuntoisen sillan, joka ei palanut, kun niitä molemmilta rannoilta historian eri vaiheessa polteltiin. En ole varma onko se kulkukelpoinen. Näen silti sen syyn miksi se on siinä.
Järkeistävä puoli sanoo, että on typerää ajatella sua.
Toinen puoli haluaa katsoa sua vielä kerran silmiin ja tuntea sen hetken, nähdä miltä meistä tuntuu, mitä me ollaan enää. Antaa sen magneettimaisen tunteen ottaa kiinni. Painautua sua vasten, ihan kiinni, suudella ja antaa sen tunteen viedä. Vaikka toisaalta en edes pysty ajattelemaan pelkästään ajatuksissakaan koko asiaa niin pitkälle, kun pelkkä ajatus saa aikaan hitaasti selässä kulkevia kylmiä väreitä ja alavatsaan tuskallisen hitaan vuoristoradan tunteen. Erehdyn ajattelemaan sitä ihan vahingossa kesken päivän väärissä paikoissa ja pitää vetää henkeä todella syvään, että pääsee siitä ajatuksesta irti. En pidä tästä olosta. Enkä ymmärrä miksi sen pitää olla näin, miksi kaikista maailman miljoonista pojista juuri sun pitää tehdä tämä.
Järkeistävä osa sanoo, että vaikka päästäisin fyysisesti irti toisistamme jo siinäkin vaiheessa, en todellakaan haluaisi kokea sitä tunnetta, että sun kosketus jäisi päiviksi tuntumaan mun iholla. Tiedän, että se jäisi. Se jo kerran vähän jäi. En kestäisi sitä, että se jäisi tuntumaan alavatsaan, rintaan, reisiin, huuliin. En todellakaan kestäisi.

Rakkaudella ja syyllisyydellä.