Nimetön

Elämä olet liian hyvä. Rauhallisuutta vinossa osassa maailmaa, löydettyä vapautta normittomuudessa ja lämpimiä aaltoja, jotka yrittävät viedä bikinit, mutta laudalle pääse seisomaan juuri siksi hetkeksi, että ehtii riemuita, että onnistuu siinä ja kesken sen ajatukset herpaannuttavan riemun tipahtaa lähes heti ja tuntuu että pitäisi nauraa vasta aurinkotuolissa, jotta ei vedä vettä henkeen. Suolaista. Istutaan sen luona ja se sanoo, että sillä on ollut niin paska olo eilisestä. Hymähdän, silitän sen olkapäätä ja sanon, että ihan turhaan, kaikilla on joskus huonoja päiviä. Se näyttää häpeilevältä ja sanoo, että sitä on vituttanut se niin paljon, kun ei halua, että nyt luulen, että se on joku tavaroita paiskova ääliö. Se sanoo, että miksi sen piti soittaa mulle ja jouduin vielä tulemaan sieltä. Sanon, että en ajattele, että se on ääliö ja kaikki on ihan oikeasti hyvin. Sanon vielä, että onneksi soitti eikä jättänyt soittamatta. Kysyn onko ne haavat pahoja ja se sanoo, että ne ei oo mitään, pelkkiä pintanaarmuja. Kysyn voinko auttaa jotenkin tai tehdä jotain, jos vaikka putsataan ne. Se sanoo, että ei halua, että luulen, että se on ääliö. Nauran, että oikeasti en ajattele niin, ehkä vaan vähän huolestuttaa, että mitä tapahtui. Se sanoo, että kun sillä oli hirveä päivä töissä ja kotona yritti nollata sitä ja sitten se pullo tipahti vahingossa ja päätti tipauttaa kaikkea muuta käsillä ollutta, mikä oli ääliömaista ja sitten päätti kerätä ne, mikä oli yhtä typerää. Sanon, että ei se ole typerää, jos on paha olo ja kysyn haluaako se jutella siitä, miksi töissä oli niin paskaa. Se kertoo siitä ja jutellaan siitä pitkään ja vaikuttaa, että sillä on jo paljon parempi mieli ja olen siitä onnellinen. Sitä silti vielä vähän tuntuu vaivaavan, että onko mielikuvani siitä muuttunut. Sanon, että sen pitää uskoa, että en ajattele yhtään mitään pahaa. Nauran, että heitetään vaikka sen maljakko parvekkeelta yhdessä, jos se ei usko, että ollaan ihan yhtä ääliöitä. Sitä alkaa naurattaa. Se kysyy heittäisinkö todella Artekia parvekkeelta. Naurattaa. Se sanoo, että olen niin yllättävän anarkistinen, että sitä ei ihmetyttäisi vaikka heittäisin. Nauran, että sydäntä riipaisi siivota niitä sirpaleita ja tunnistaa Savoy-maljakon palasia. S sanoo, että olikohan se se, mikä ei meinannut hajota millään ja tuntuu, että molempia naurattaa ihan liikaa.
Syödään tapaksia ja katsotaan jotain huonoja tv-ohjelmia. S:n mielestä Bigbrother saastuttaa sen tv:n. Päätän, että maailman huonoimmat ohjelmat on maailman parhaita ja sanon, että se on superhyvä ohjelma. S sanoo, että en voi sanoa sitä hyväksi, koska minun älykkyydellä sanottuna se vaikuttaa siltä, että tykkäisin siitä, että ääliöitä laitetaan häkkiin, jotta voin tarkkailla tai tehdä niillä kokeita. Sanon, että voinpas sanoa ja että se kuvaa hienosti koko yhteiskuntaa ja sen ällöttävää tarkkailuun perustuvaa kurinpitojärjestelmää. Jatkan, että Foucault olisi iloinen siitä, että se on noin näkyvän ällöttävää eli myönnettyä ja tapetilla, ennakoi ehkä murtumista. S kysyy että mikä murtuu, bb vai. Sanon, että ehkä sekin, mutta ainakin isovelitarkkailuyhteiskunta. S epäilee, että yhteiskunnan murroksen pitäisi olla todella suuri, että se tapahtuisi kunnolla. Se kysyy, että mitä sen tilalla sitten pitäisi olla. Sanon, että ainakin usko ihmiseen ja että se murros on suuri, koska kaikki vallalla olevat institutiot toteuttaa isovelimäistä valtaa. S sanoo, että on vaikea uskoa, että ihmiseen uskottaisiin. Sanon, että onhan sitä aina olemassa vähintään pinnan alla, niin kuin Steiner- ja montessorikoulut. Jatkan, että on toiveikkaita ihmisiä, mutta välillä tuntuu, että nekin on jo luopunut toivosta ja tunnen esimerkiksi yhden psykan proffan, joka puhuu aina siitä, kuinka steiner ja montessori uskoo uuteen ihmiseen ja on ihmiskuvaltaan niin paljon parempia toisin kuin kaamea nykyjärjestelmä, mutta se on täysin luopunut toivosta, että mitään muutosta tapahtuisi sen elämän aikana, vaikka se ei nyt ihan supervanha olekaan. S sanoo, että ehkä sitten kun se nykyjärjestelmä tekee tarpeeksi tuhoja. Sanon, että ei ihmiset aina ajattele sitä niin, vaan jollain lyhyellä tähtäimellä. S kysyy mitä tarkoitan ja sanon, että tuskin ihmiset yleensä ajattelevat sitä mitä normalisoivat järjestelmät tekevät ihmisille ja kuinka kapeaa ja rationalisoivaa ihmiskuvaa ne ylläpitävät, enemmänkin ne ajattelevat vaan jollain esimerkkikapealla tasolla, että saadaan mukamas riehuvat ja epänormaalit ja hirveät yksilöt kuriin. Nauran, että sellainen järjestelmähän niitä hirveitä ihmisiä tuottaa, jonka ihmiskuva on niin kapea, että liian moni saa huomata, että ei mahdu siihen, se tuottaa pahaa oloa. Kapeat roolit ja kapea hyväksynnän alue tuottaa huonoa oloa. S sanoo, että ei se varmaan myöskään opeta hyväksymään toisia ihmisiä, jos opetetaan olemaan normaali. Jatkan, että oksettaa monesti tämä nykymaailman meno ja että on ihan sairasta, että herkässä iässä olevat lapset laitetaan järjestelmään, joka yrittää normalisoida ne, kaikki kapean alueen ylittävä kitketään pois, koska pitää mahtua "kunnon kansalaisen" muottiin ja on sairasta, että koko järjestelmää arvostetaan siksi, että sen nähdään estävän riehuvien hullujen kehittyminen ja että ihmiset tekee sitä työtä, jotta ne voi vaikuttaa ja saada niitä lapsia "kunnon kansalaisiksi", se lähtökohta on oksettava ja se ihmiskuva hirveä eikä sellainen järjestelmä tai kukaan sitä kannattava usko ihmiseen. S sanoo, että ihmisten pitäisi oikeasti ajatella vähän pidemmälle. Nauran, että jostain syystä ne ei ajattele. S kysyy olenko kokenut sen että yritetään saada sopimaan muottiin. Sanon, että kaikkihan sen on varmaan kokenut ja se on aiheuttanut niin pahaa oloa omasta itsestä, että en ihmettele, vaikka se olisi monen katolta hyppäämisen ynnä muun taustalla, tai tiedänkin yhden että on. S sanoo, että todella surullista. Nauran, että meidän suvun pitää tuntea vastuuta siitä, kun esi-isäni oli perustamassa kiertokoulujärjestelmää. S kyselee siitä ja kerron kaikkea ja nauretaan sitä, että se oli vanhana jo sitä mieltä, että siitä tuli täyttä paskaa. S:n mielestä olen onnistunut välttämään muottiin painautumisen. Nauran, että olen vaan työllä ja tuskalla kiivennyt sieltä ulos ja se vaikuttaa kyllä vielä siten, että joskus ahdistaa todella pahasti kun tietää, että pitäisi käyttäytyä jotenkin toisin tai hyvin yms. Jos olisi kokonaan pois sieltä niin ei ahdistuisi. Kyselen S:ltä miltä siitä tuntuu ja se kertoo asioita, jotka tuo mieleen marraskuun kolmannen päivän 1998. S sanoo, että ehkä se on vaikuttanut millaista kotona on ollut, että olen osannut säilyä omana itsenäni. Sanon, että varmaankin. Kerron siitä tädistäni, joka oli täysorpo 3,5-vuotiaana eikä kukaan aikuinen hoitanut niitä ja kuinka käytiin aina tiistaisin sen ja sen miehen luona Helsingissä. Niillä oli tosi hieno ullakkohuoneisto ja se täti antoi aina lasin valkoviiniä ja se oli maailman hienointa, kun oli jotain 8-vuotta ja sai istua sen kanssa sellaisten jännien ikkunoiden ääressä juomassa viiniä ja sillä oli sellainen lelu, mikä sillä oli ollut varmaan ihan lapsesta saakka ja se aina toi sen siihen pöytään myös ja sen piti istua pöydällä, koska se tykkäsi nähdä ulos ja se sanoi, että voin leikkiäkin sillä jos tahdon. Ja niiden parvekkeelta näki kauas. Joskus halusin kokeilla sieltä sylkäisyä ja se tätini 80 v. sanoi vaan, että saan markan, jos osun sieltä asti ihmiseen, koska se ei ole osunut. S nauraa ja sanoo, että sukulaiseni ovat jänniä ja että ei voi kuvitella, että sen äiti sanoisi ikinä niin. Sanon, että minusta sen vanhemmat on tosi mukavia. Se nauraa, että ne on mukavia koska ne tykkää minusta niin paljon ja sen takia ne on sille kauheita, koska sen isä on kuulemma sanonut sille, että se ei saa mokata mun kanssa. Se sanoo, että ahdistavaa. Nauran, että ei pelkoa, kun en aio alkaa hengailla sen sijasta sen vanhempien kanssa, vaan mieluummin sen kanssa. Se sanoo, että hyvä.
Käyn kotona hakemassa puhelimen ja H on laittanut viestin, että koirat on saaneet hyviä tuloksia. Nähdään S:n kanssa sen talon luona ja lähdetään kävelemään M:lle päin. Se kysyy että ei kai haittaa ja sanon, että sen silmät on aina erilaiset, se näkyy silmissä. Se ei sano mitään. Jutellaan kaikesta hassusta. S sanoo, että se ei oikein voi kuvitella elämäänsä enää ilman minua. Tuntuu hassulta ja onnelliselta. Mietin olenko sika, kun vaan hymyilen enkä sano mitään, mutta haluan vaan hymyillä. Tuntuu, että kaikki on loksahtanut paikalleen. S nauraa, että olenko huomannut, että nimeni on vähän samantyylinen kuin alani arvostetuimmalla suomalaisella, pieni rimmaavuus vaan puuttuu. Naurattaa. Yritän kovasti miettiä miten saisin S:n nimen sopimaan ja sanon, että yritin kovasti saada sen nimen kuulostamaan alansa tunnetuimmalta hirviöltä, mutta se ei onnistunut. S nauraa, että kiitos vaan. Se sanoo, että olen kyllä pahaenteisempi kuin se arvostettu. Sanon, että nimi on enne. Se nauraa, että ei usko ja sanoo, että ei tiedä ketään niin kilttiä ja ihanaa ihmistä. Se nauraa, että en ikinä edes komentele ketään. Tuntuu oudolta ja nauran, että pitäisikö vai. Se sanoo, että ei tietenkään, mutta että jotkut naiset on komentelijoita ja sellaisia, että suhtautuu kuin lapseen. Sanon, että en voi yhtään sietää sellaisia ihmisiä, jotka jatkuvasti neuvovat muita ja sanovat aina että "hei ihmiset tämä on paras teidän tehdä näin ja näin", niitäkin on ihan tarpeeksi ja olen onnellinen ettei se ole sellainen, tai jos olisi niin ei varmaan käveltäisikään siinä. S sanoo, että uskon ihmisiin, uskon siihen että ne osaa ja uskon siihen mitä ne on. Nauran että äidin mielestä se on aina ollut paha asia. S sanoo, että ei ole. Sanon, että senkin kanssa on hyvä olla. S sanoo, että ollaan molemmat sopivasti off. Nauran, että tavallisuus olisikin tylsää. S sanoo, että tietää, että vihaan instituutioita, mutta että haluaisi joskus naimisiin ja haluaa, että mietin sitä. Nauran enkä tiedä mitä sanoa. Se sanoo, että oikeasti joskus. Kysyn miksi ja se vaan sanoo, että haluaa. Sanon, että se vaan on tosi paha asia, että jotkut ihmiset on suljettu sen instituution ulkopuolelle ja olisin mielestäni todella itsekäs, jos kannattaisin sellaista asiaa, etenkin kun se ulossulkeminen ei koske itseäni, miten se voi koskaan muuttua. S sanoo, että ehkä voi vaikuttaa muilla tavoilla. Nauran, että onko sillä vielä paljonkin muuta "kamalaa" sisällään, mitä sen pitää tunnustaa. Se sanoo, että ihan hirveästi, mutta ei niin kamalia ja nauraa. Se sanoo, että haluaa sitten joskus vanhana ja tylsänä 3 lasta, mutta ne voi kaikki mennä steinerkouluun, jos maailma ei ole siihen mennessä parantunut. En tiedä mitä sanoisin ja en halua sanoa mitään liian tyhmää. Nauran, että jos mitään maapalloa enää on silloin, kun me ollaan muka vanhoja ja tylsiä. S sanoo, että ei meidän tarvi olla vanhoja ja tylsiä edes, kunhan käytti määreitä, jotka olivat vapaita. Sanon, että eikö se ole sitä mieltä, että lapset on rikos ylikansoittuneella maapallolla. Se ei tiedä. Sanon että eikö se muka ikinä mieti sitä, että kaikissa eläinpopulaatioissa käy aina niin, että jos niiden määrä on liian suuri, niin se romahtaa. Se nauraa, että ihmiset... kiitos alansa. Sanon, että niin juuri, sitä tarkoitin, että kun ihmisten määrä ei ole romahtanut niin kuin muilla eläimillä, koska ihminen oli siinä fiksumpi, niin se romahtaa jollain toisella tavalla. Ja eikö ole aika todennäköistä, että se romahtaa siten, että lapsia lakkaa tekemästä kaikkein älykkäimmät ja epäitsekkäät ihmiset, jotka on huolissaan niistä asioista ja lapsia on tehneet vaan itsekkäät ihmiset, jotka ei välitä siitä, että maapallo ei pysty elättämään edes tätä määrä saati yhtään enempää länsimaalaista ihmistä, joiden hiilijalanjälki on suuri, niin kyllä tulevaisuudessa ne itsekkäät ihmiset ja niiden geneettisesti samanlaiset jälkeläiset saa sodan aikaan, kun niiden itsekkäät intressit törmäävät toisiinsa. Ja tuskin se tai sota on ikinä kovin kivaa kellekään, paitsi maapallolle, joka sai ihmispopulaation kuriin lopulta jollain keinolla. S nauraa, että ajattelen käsittämättömän paljon. Se jatkaa nauraen, että en vieläkään ole antanut vanhemmilleni anteeksi sitä, että tekivät minut. Nauran, että en olekaan ja että ei niillä ollut oikeutta päättää puolestani. S nauraa, että aikoo vielä osoittaa, että on kiva olla olemassa. Hymyilyttää ja sanon, että en minä sitä inhoa, mutta en itse olisi valinnut olemassaoloa. S nauraa, että olen hassu. Sanon, että en nyt ihan vielä halua pohtia sellaisia pelottavia. Se kysyy miksi ne on pelottavia ja sanon, että en vaan ymmärrä ja sellaista varten tarvii vähintään lukollisen ja äänieristetyn makuuhuoneen. S nauraa, että karkuun päästäkseenkö. Naurattaa ja sanon, että ei vaan siksi, että parhaista asioista elämässä ei tarvi tinkiä ja on vapautta siinä. S nauraa ja sanoo, että olen ihana ja nauraa. Sanon, että olen tosissani ja en tajua miten se ei ole asuntojen vakiovaruste. S nauraa, että sen serkku sanoi joskus, että lapset tulee sillä tavalla, että muija on lakannut ajat sitten antamasta ja ukosta tulee niin epätoivonen, että sen seksikerrat on lähinnä sitä, että se tekee muijalle lapsen kerran parissa vuodessa, niin eiköhän se eristetty makuuhuone ole usein tarpeeton. Sanon, että sairasta ja että ei sellaista ole olemassa, en voi uskoa. S väittää että sellaista se jollain on. Sanon, että se kuulostaa niin karmivalta, että melkein pelottaa seurustella, ettei vaan ikinä olisi kiinni jossain yhtä kamalassa tilanteessa, ei varmana ikinä. S lohduttaa, että ne ihmiset on toisenlaisia eikä niin kuin minä ja lupaa, että en ikinä joudu sellaiseen ja laittaa käden ympärilleni. Tuntuu kivalta. Joku juoppo huutelee jotain vähän törkeää ja S käskee odottamaan ja menee sen luo ja tuntuu kamalalta, en halua että se menee. Se käskee sitä pyytämään anteeksi ja se nousee ylös ja sopertaa jotain sen naamaan ja tuntuu inhottavalta ja haluan että se tulee takaisin, mutta se on siinä ja tuntuu rinnassa inhottavalta. Se juoppo ottaa kiinni sen takista ja alkaa huutaa jotain kamalia ja S lyö sitä. Tuntuu jäätyneeltä ja hirveältä ja en edes tiedä miltä. Se jää istumaan ja kiroilemaan ja jotkut lähellä olevat teinit taputtaa. S tulee takaisin ja ottaa kainaloon ja kävellään eteenpäin. Se sanoo, että ei sen ollut tarkoitus sitä lyödä, mutta kun ei se kuunnellut puhetta. Alkaa hiljalleen valua kyyneliä silmistä enkä enää saa niitä loppumaan. S ottaa kiinni olkapäistä ja sanoo, että älä nyt ja on huolissaan, ollaan jossain en tiedä missä, kyyneleet sumentaa ja se sanoo, että on niin pahoillaan, että jouduin näkemään väkivaltaa, ei minun sellaista pidä nähdä. En osaa sanoa mitään, tuntuu että purkautuu kaikki miten pelotti sen takia, miten tuntui pahalta. Se tulee ihan lähelle ja sanoo, että kaikki on hyvin ja pyyhkii kyyneleitä. Sanon, että pelotti. Se halaa heti tiukasti ja sanoo, että ei ole mitään pelättävää. Sen kosketus tuntuu ja se tuoksuu hyvältä. Nojataan johonkin seinään ja sen keho on ihan lähellä ja alkaa tuntua, että sydän ottaa uuden tahdin, tuntuu liian hyvältä ja en tiedä pitäisikö paeta vai hyväksyä, että tuntuu siltä. S laittaa sormet hiuksiini, katsoo silmiini ja se tuntuu ihan liian hyvältä, paremmalta kuin mikään koskaan ja tuntuu että on niin oikeassa paikassa kuin ikinä voi olla ja se pelottaa. Ajantaju rakoilee ja en tiedä tuntuuko se siltä, että aika pysähtyy, vai pysähtyykö se oikeasti. Tuntuu vaikealta ja haluan lähemmäs sitä ja samalla pelottaa ihan liikaa, ihan liikaa. Ja tunteita vuotaa liikaa, liikaa halua, liikaa kaikkea. Sen huulet näyttää liian puoleensavetäviltä ja sen kosketus siirtelee sydämen liikkeitä. Se silittää poskeani ja tiedän, että unohdin paeta tilanteesta. Vai pitikö edes, ei pitänytkään. Suudellaan ja se tuntuu liian hyvältä enkä muista siitä edes puoliakaan, kaikki häviää, koko maailma, on vain se hetki, joka saa olon, että pitää keräillä itseään. En tiedä kuinka kauan ollaan siinä, kauan. Ja ihan kuin ei edes oltaisi siinä. Jokapuolella vartalossa tuntuu kuinka hyvä sen lähellä on olla. Tuntuu, että eletään molemmat samaa tunnetta eikä tarvitse sanoa mitään kävellään ihan lähekkäin ja tuntuu, että en saa sydäntä hakkamaan normaalisti ja yritän rauhoittua. S kysyy onko meidän pakko mennä sinne ja tietää ettei sen pidä kysyä sitä, koska jätettäisiin kuitenkin menemättä, jos joku sanoisi sen ääneen ja leikitään, että kukaan ei sanonut. M sanoo, että näytetään hassuilta. Tuntuu että sydän hakkaa edelleen siitä, miten hyvältä sen kosketus ja sen koskettaminen tuntui. Menee kylmiä väreitä, kun ajattelee, miten hyvältä tuntui kehot painautuneena vastakkain, ihan lähellä. Kaikki keskustelu menee ohi, ajatukset pyörii muualla, tarvitsee saada raitista ilmaa, menen parvekkeelle. S tulee perässä ja tuntuu niin luonnolliselta ja magneeteilta, jotka ilman ajatustakaan vahingossa liimautui yhteen ja pelottaa, että joku tulee, mutta S:n mielestä se ei haittaa ja naurattaa. Tuntuu niin elossaolevalta, että ei koskaan, vapaalta ja uudistuneelta. Keksitään toisistamme riippumattomia syitä ja törmätään eteisessä eikä kumpikaan myönnetä, että päätettiin sanattomana hetkenä yhdessä lähteä. Istutaan taksissa kaukana toisistamme ja se on vaikeaa ja naurattaa ja S sanoo, että ei halua olla epäsopiva ja on yrittänyt kaikkensa sen eteen. Naurattaa ja sanon, että se on ehkä ihanin poika koko maailmassa ja voi olla vaikeaa kohta niiden asioiden kanssa, mutta juuri siksi. Pidän sen kädestä kiinni ja ei enää onnistuta eroamaan toisistamme, kun se saa asunnon oven kiinni. Tuntuu, että en koskaan ole halunnut mitään niin paljon, kaikki tuntuu oikealta ja elämä on niin kiinni hetkessä. Se sanoo, että se ei kuvitellut, että se tapahtuisi niin, että se riisuisi minua eteisessä, ajatteli kohteliaammin. Tuntuu ihanalta. Otan sen paidan pois ja tuntuu hidastuvalta ja siltä, että ei pysty hidastumaan, mutta haluaa nauttia siitä hetkästä ja hidastaa juuri siksi, että se tuntuu niin tuskalta. Kosketan sen rintaa, mahaa ja se näyttää niin hyvältä, tuntuu hyvältä, näyttää liian hyvältä. Istun sängylle ja avaan hitaasti, liian hitaasti, sen housuja ja sen silmät näyttää palavalta ja se huokaisee, että ei kestä sitä enää, olen kiusannut jo liikaa.
Se painaa hellästi olkapäästä sänkyyn ja en tiedä olenko ikinä halunnut mitään niin paljon ja tuntuu, että oma kiusaamiseni livahti käsistäni ja jäin omaan ansaani. S kysyy haluanko ja tuntuu, että mikään vastaus maailmassa ei kerro kuinka paljon haluan sitä. Suudellaan ja tuntuu, että nyt se kiusaa, kun kidun ja tarvitsen sitä. S sanoo huulet kiinni huulissani, että voidaanko..kun puhuttiin..tarviiko.. Sanon, että voidaan ja haluan sitä. Ja kun se viimein.. se tuntuu ihanalta, liian ihanalta, täyttymykseltä, kuumalta, ihmiseltä, siltä. Siltä että on kiinni, yhteydeltä, lähempänä kuin koskaan, haavoittuvalta, haavoittuvalta, haavoittuvalta, se on niin lähellä, niin syvällä, että sattuu ja tietää, että on sen armoilla, on päästänyt sen niin lähelle ja niin hyvä. Mikään sana ei kuvaa miten ihanalta tuntuu. Itkettää, koska tuntuu niin hyvältä ja sanon, että tuntuu hyvältä. Se sanoo, että on onnellisin mies koko maailmassa ja jatkaa, että 10 minuuttia, niin uudestaan ja naurattaa ja itkettää ja on paras olo vuosiin. Koko yö tuntuu kuin unelta. Aamulla makoillaan sängyssä pitkään, ei ole kiire mihinkään ja on ihana olla vaan lähekkäin ja jutella ja taas nukahtaa. S sanoo, että nyt sen yläkerran mummokin varmaan onnistui päättelemään, että sen naisasiat on kunnossa, kun se aina kertoo jostain lapsenlapsestaan. Naurattaa ja vedän peiton pään yli. S sanoo, että hiukseni on ihanan takussa. Kömmin peiton alla makaamaan sen päälle ja se kietoo kädet ympäri. Sanon, että sillä on hyvä pylly ja sitä naurattaa ihan liikaa. Se sanoo, että aina kiusaan ja jatkaa, että se on minun katseltavissa ja kosketeltavissa, koska on niin kiltti ja hyvä mies. Kysyn missä tilanteessa en sitten saisi katsoa ja koskea sitä, se nauraa, että voi sellaisiakin ihmisiä olla. Sanon etten usko. Se sanoo ettei halua kuulostaa limaiselta, mutta että omanikin on varsin kaunis. Naurattaa. Se vitsaileen jotain aiheesta ja sanon, että ei se ole koskemattomissa, vaan ehkä jopa haluan sitä ja nauran. Se näyttää hauskalta, kun se kysyy, että oikeastiko. Hymyilen vaan ja nousen tekemään aamiaista. Se tulee perässä ja kysyy vielä, että oikeastiko. Alkaa vaan naurattaa. Se sanoo, että kiusaanko taas vaan. Sanon, että en kun oikeasti haluan, mutta pitää olla kiltti ja ihana, jotta ei pelota. Se halaa ja sanoo, että rakastaa mua ja tulee jotenkin yllätyksenä ja se sanoo, että sen ei ollut tarkoitus sanoa sitä, mutta lipsahti. Se sanoo, että ei halua säikäyttää, mutta ollaan hengailtu yhdessä jo niin paljon, että siitä on tuntunut siltä jo aika kauan. En tiedä mitä sanoa, mutta tuntuu niin onnelliselta ja hyvältä. Se sanoo, että siitä tuntuu hyvältä lipsauttaa asioita, niin ei ainakaan tarvi pantata niitä. Sen tekniikka on sen mukaan läväyttää kaikki mua mahdollisesti poisajavat lauseet heti pöytään. Naurattaa ihan liikaa. Se sanoo, että eilen jo oli tosi viehättävä kaikilla tulevaisuusvaateillaan ja en vielä karannut, niin ajatteli lipsauttaa senkin. Nauran ja sanon, että tykkään siitä tosi paljon ja ei vaan koskaan ole tuntunut samanlaiselta, niin pelottaa siksi, ei minkään muun asian vuoksi. Se sanoo, että sitä jo vähän pelotti jossain vaiheessa, että säikähdin jotain sen puheita. Nauran, että kyllä vähän säikähdinkin. Makoillaan ja pussaillaan sohvalla ja tuntuu niin onnelliselta. Keksitään yhtäkkiä, että lähdetään keväällä matkalle. S sanoo, että tehdään grand tour ja nauran, että kai se on tehtävä, kun on aikaisemminkin suvussa harrastettu sitä. Tuntuu ihan päättömältä ja koulu varmasti venyy vähän, mutta ei haittaa ja se tuntuu maailman parhaimmalta idealta. Päätetään, että ostetaan vaan menolippu ja ollaan niin kauan kuin huvittaa. Ollaan lähekkäin ja on niin hyvä olla. S sanoo, että halua ottaa ja sanon, että en ole sen äiti, niin ei se nyt niin ole asiani. Se haluaa että otan myös, sanon ettei sellainen niin kiinnosta, en ota. Se tulee sohvan luo ja suudellaan ja se laittaa omansa suuhuni ja käskee nielemään, en tiedä miksi tuntuu siltä, tai ehkä juuri siksi, vääränlaisia mielikuvia, vääränlaisia tunnetiloja, ja se että ollaan molemmat vähän off, niin kuin se sanoo ja nielen sen. En tiedä miltä tuntuu, mutta sellaiselta kuin ei koskaan ennen, pää ja ajatukset tuntuu erilaiselta, mutta ei pahalta. Ajattelen että siitä tuntuu samalta ja se tuntuu siltä, sen koskettaminen ja suuteleminen tuntuu räjäyttävältä, mutta se ei ole mitään uutta, siltä se edelleen tuntuu, mutta en tiedä kauanko oltiin siinä ja ihan kuin koko päivä ja ilta olisi kadonnut sen suudelmiin ja tunteeseen, kun se hellästi kuiskaa ihania asioita ja siihen kun näen sen, vaikka suljen silmäni ja se näyttää liian hyvältä ja liian haluttavalta ja ne tunteet väreilee koko vartalon yli ja kuinka ne kasvaa ja muuttuu ihaniksi tuntemuksiksi, joita se saa aikaan ja miten maailma pyörii.
Se soittaa maanantaina ja sanoo, että sillä on yllätys ja lähdetään heti johonkin ja jos se käy, niin se varaa ne nyt ja pitää lähteä kuuden tunnin päästä. Sanon, että lähdetään vaan ja taas koulu kärsii, mutta ne voi tehdä myöhemminkin. Sanon sille lentokentällä, että se on ihan kaistapää, sen mielestä olen myös koska suostuin. Nauran, että meillä kotona oli aina sellaista, että saatettiin samana päivänä lähteä käymään Virossa tai Ruotsissa, kun keksittiin idea, tosin ei missään kauempana. S sanoo, että halusi tehdä kanssani jotain kivaa ja ajatteli, että kun aina palelen, niin mennään lämpimään ja nauraa, että anteeksi, että niin mummopaikkaan. Sanon, että ei sillä ole väliä. Tuntuu maailman kivoimmalta ja hullummalta, kun istutaan lentokoneessa käsi kädessä ja ajattelee kuluneita päiviä. *:ssa on ihanaa ja lämmintä ja aurinkoista ja tuntuu, että ollaan ihan hulluja, tehdään kaikkea päätöntä ja toisaalta ollaan vaan kiinni toisissamme niin, että ei väliä missä ollaan. Opetellaan surffaamaan, mutta ei opita ja S sanoo, että voitaisiin muuttaa sinne, koska voisi katsella sitä huonoa mutta kaunista surffaamista joka päivä loppuelämänsä. Hotellihuoneessa on vaaleat ja läpinäkyvät verhot, jotka hulmuaa, kun ovi on auki ja tuntuu, että se kuvaa elämää ja koko hetkeä.