Nimetön

Runoilija known to delude myself

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 16.6.2008

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

 

Haen sen kotiin ja se näyttää väsyneemmältä kuin koskaan. Halataan enkä osaa sanoa muuta, kuin että sussa ei ainakaan tunnu pommin sirpaleita. Se nauraa ja sanoo, että oli ihan rauhallista, ei huolta. Sanon, että en huolehtinutkaan. Se ei usko. Sanon, että se näyttää väsyneeltä ja se sanoo, ettei ole ehtinyt viime päivinä paljon nukkua. Sanon, että eihän se sitten ollut rauhallista. Epäilen, että se valehtelee, jotten huolestuisi ja sanon sen. Nauran, että mummolle kaikki aina valehtelee ettei saa sydänkohtausta ja en ole se. Se sanoo, että onhan siellä paljon tekemistä, mutta ihan rauhallinen hetki oli. Nauran, että olen tosi ihana, koska ei olla nähty ikuisuudelta tuntuvaan aikaan ja alan heti kuulustella ja syyttää valehtelusta. Molempia naurattaa. Jutellaan hassuja ja se nukahtaa sen keltaisen talon kohdalla, joilla on avaimet siihen taloon, joka on koko sen saaren kokoinen, mihin soudettiin P:n kanssa vuosikausia sitten ja se tipahti veteen, koska sen talon ympäri kävelykin on vaikeaa. Herätän sen kotona ja se on ihan unenpöpperössä ja naurattaa. Peittelen sen sänkyyn ja se haluaa, että tulen kanssa nukkumaan eikä päästä irti. Nauran, että pitää mennä koirien ja H:n kanssa kun lupasin. Se sanoo, että sillä on ollut mieletön ikävä. Sanon, että en uskaltanut edes ikävöidä, kun pelotti. Se sanoo, että se työ toi sen elämään jotain tarkoitusta ennen ja nyt se ei enää tarvitse sitä eikä aio enää lähteä sinne. Pussaan sitä poskelle ja sanon, että ei nyt unenpöpperössä lupaile hölmöjä, aamulla voi olla eri mieli.
On myöhä ja pitää vähän juosta, koska olen ihan liian myöhässä. H sanoo, että ne ehti jo tehdä kaikki ja ei haittaa, että en ehtinyt ihan. Päätetään vielä käyttää ne koirapuistossa, koska niillä on kauheasti energiaa. Koirapuistossa on joku H:n tuttu ja koirat juoksee keskenään ympäri hullua vauhtia. Sitten jostain syystä tulee hirveä tappelu ja se sen koira on kiinni *:n niskassa ja näyttää ihan kauhealta. H on lähempänä ja vetää sen koiran sekunnissa irti. Juoksen sinne ja * parkuu suu auki ja tärisee ja pyörii. Hetken tuntuu siltä, että sydän särkyy, mutta tiedän että se ei auta sitä, että olisin heikko. Menen kyykkyyn sen viereen ja se huutaa edelleen, kosketan sitä ja se lopettaa huutamisen, mutta tärisee ihan shokissa. Huomaan, että sen kaulasta tulee verta ja sitä tippuu maahan. Painan sitä kädellä ja huudan H:lle, joka on viemässä toista koiraa pois, että siitä tulee verta. Se juoksee takaisin ja sanon, että anna nenäliinoja. Painan niillä sitä haava ja sanon H:lle, että tulee rauhoittamaan sitä, silittää. H vaan pyörii ympäri ja puhuu sekavasti. Sanon, että rauhoittuu, ei ole mitään hätää ja että koira on shokissa sen tapahtuman, ei verenvuodon vuoksi. Sanon, että se tarvitsee nyt sitä ja sitä, että se on rauhallinen ja tulee silittämään. H tulee silittämään ja se sanoo, että kaikki on sen vika ja sitä ei olisi tapahtunut, jos se ei olisi halunnut sinne. Joudun rauhoittelemaan sitäkin ja sanomaan, että sen pitää nyt rauhoittua kaikki on ihan hyvin ja koira rauhoittuu kyllä, kun ei säälitä sitä ja ollaan vaan turvallisia. Sanon, että muistatko, kun sinun juttu kävi, niin ei olisi auttanut, jos minäkin olisin vaan itkenyt, oli parempi olla rauhallinen. Silitän koiraa ihan rauhassa ja sen tärinä alkaa loppua. Katson sitä haavaa ja se ei enää vuoda. Sanon, että nyt lähdetään kävelemään sisällepäin ihan rauhassa, jotta pääsee putsamaan sen, että se ei tulehdu. H sanoo, että haluaa vain kadota. Sanon sille, että sillä tulee taas ne kymmenen vuotta sitten tapahtuneet asiat mieleen, kun tapahtuu jotain pahaa ja sen pitää nyt tiedostaa, että sillä on tosi paha olo siksi ja yrittää edes koiran takia olla antamatta sille ololle liikaa valtaa. Halaan sitä ja sanon, että se toimi niin hienosti, kun se sai ne erotettua ennen kuin edes ehdin sinne ja meni hetkeäkään ajattelematta niiden väliin. Se mutisee silmät vetisinä itsesyytöksiä. Sanon, että olisi käynyt paljon pahemmin, jos se ei olisi toiminut niin hienosti. Kävellään koirien kanssa ja koirasta huomaa, että se on vähän stressaantunut ja säikkyy. Päätän, että olen vaan ihan rauhallinen ja lopulta se alkaa vaikuttaa jo ihan normaalilta ja kotona se on jopa iloinen, kun annetaan sille makupaloja, kun putsaan sitä haavaa. H ei pysty osallistumaan, vaan menee suoraan viinakaapilleen ja alkaa juoda. Kun saan koiran putsattua ja se vaikuttaa ihan normaalilta, sanon H:lle, että pitää senkin olosta jutella. Se kertoo kuinka syylliseltä siitä tuntuu ja jos sitä ei olisi, kellekään ei tapahtuisi mitään pahaa. Silitän sen olkapäätä ja sanon, että se vanha trauma tulee uudestaan ja uudestaan aina kun sillä on mahdollisuus. Se sanoo, että sille tulee vaan niin paska olo. Jutellaan siitä ja sen olo tuntuu parantuvan, kun se näkee, että koiralla ei ole enää mitään hätää. Nauran, että ehkä se sai vähän liian paljon mahdollisuuden romahtaa, koska menin niin rauhalliseksi. Se sanoo, että se varmaan pitää paikkansa. Se sanoo, että se tuntuu oudolta, vähän jopa siltä, että mulla ei olisi tunteita, koska voin toimia niin järkevästi ja viileästi. Sanon, että kyllä ne tunteet on, mutta niin vain toimii, jos tapahtuu jotain kamalaa. Se sanoo, että toimin aina niin. Nauran, että jos muille, en jos itselleni. Se kysyy miksi. Sanon, että en tiedä, isäkin on samanlainen, että ollaan tosi herkkiä ja hermoradat on sellaisia, että koetaan kaikki vahvasti, mutta sekin menee täysin viileäksi, rauhalliseksi ja järkevästi toimivaksi, jos tapahtuu yhtään mitään kamalaa. Nauran, että en silti tiedä ketään yhtä hyvin paineen ja järkytyksen alla toimivaa ihmistä kuin mitä pappa oli, niin ehkä se on siltä opittua vaan, vahingossa sisäistettyä. Vaikka en todellakaan ole samanlainen, että en hätkähtäisi ikinä yhtään mitään. H pyytää anteeksi, että koko iltani on mennyt ja kiittää, että olin siinä ja olen aina niin järkevä. Tuntuu vähän ikävältä jättää se humalassa itsekseen ja jään sinne vielä kahteentoista asti ja silloin tuntuu, että se on jo rauhoittunut paremmin.
Mietin onko se vielä nukkumassa ja se nukkuu niin sikeästi, että ei edes herää, kun tulen. Tuntuu turhalta tehdä enää koulutöitä, vaikea keskittyä. Päätän jättää yhden tekemättä, koska olen saanut kaikista edellisistä vitosia, niin ei se edes haittaa. Ma on laittanut viestin aikaisemmin illalla, että saatana yliopisto ja askarrellaan pahvista, kun olen unohtanut puhelimen kotiin. Naurattaa ja tuntuu siltä, että en todellakaan jaksa stressata tekemättömistä tyhmistä töistä. Avaan varaston oven ja laatikon eikä tunnu enää pahalta. Alkaakin vaan naurattaa ja muistan sen hetken liian elävästi, kun Matti piirsi sen kuvan. Ja muistan sen hetken, kun se kuoli ja käänsin äidin varaston ympäri ja heittelin tavaroita itkun partaalla, koska en tiennyt mihin olin laittanut sen vihon. Mietin tiesikö se silloin, kun se piirsi sen, että säilyttäisin sitä niin pitkään. Alkaa naurattaa se pilakuva siitä ällöttävästä musiikinopettajasta ja pedofiilirehtorista, vaikka se on ihan törkeä, mutta pakko vaan myöntää että ihan osuva, jos se vaikka kuulisi sen sinne, missä se ikinä onkaan. Naurattaa omat siistit muistiinpanoni ja se, että se luuli, että en pysty enää pitämään sitä vihkoa, koska se teki sen kuulakärkikynällä eikä se tiennyt, että en koskaan heittänyt sitä pois. Mietin H:n syyllisyyttä ja sitä, kuinka pieniä ne asiat voivat olla, jotka jäävät. Ja että hukkuuko niihin tavalla tai toisella jokatapauksessa. Muuttuuko liian kiltiksi ja hukkaako itsensä siihen, että ei halua olla liian kylmä kellekään, sanoo sanoja, jotka olisi pitänyt sanoa vuosia sitten eri henkilölle, eikä kuitenkaan. Matti sanoisi varmasti, että mene jo yli siitä hetkestä ja sanoisin takaisin, että en voi, koska näin sinä päivänä haukkoja ja se roikkui talon jokaisessa peilissä. Se sanoisi, että se syyskuinen päivä on mennyttä ja vastaisin, että siitä on päivälleen sata vuotta tänään, kun Sa kuuli kirkonkellot ja tiesi, että Al on kuollut. Se sanoisi, että me ei koskaan olla uskottu Jumalaan ja vastaisin, että ei mutta kirkonkelloihin. Se sanoisi, että olen liian henkinen ja liian kiltti ja sanoisin, että se on liian rikki. Aina liikaa jotain. Tunnen sen edelleen ympärillä ja kysyn häviääkö se koskaan, vai jäikö se siihen. Sanon, että on hyvä olla, vaikka tuntisi koko maailman. Liika yhteys ei enää ahdista. Arvaan että se sanoisi, että tajuan nyt ettei sitä pääse pakoon pakenemalla yksinäisyyteen. Alusta asti liian vahva vastaanotin on aina liian vahva vastaanotin. Nauran, että luulin joskus sen johtuvan ihmisistä ja siitä, että ne on oikeita, mutta olen tajunnut sen johtuvan itsestäni aikaa sitten ja se helpotti. Täälläkin olen vain siksi, että joku toinen käy täällä ja joku toinen seuraa sen jättämiä jälkiä ja saan kiinni tunteesta tietämättäni. Tuntui paikalta, missä pitää olla enkä tunnistanut omia ajatuksiani eroon toisten ajatuksista. Elämä on kuin teelehtiä, joita tahtomattaan lukee. Annetaan tukku valintoja ja valitsee aina sen, jonka joku muukin, koska se on tullut jo vastaanottimeen. Kaikki sitä samaa. Liika yhteys on aina liika yhteys eikä se ole kaivattua. Liika yhteys on taakka ja tunne, että pää saisi irrota enkä olisi siitä surullinen. Kaikkea ei halua eikä tarvitse tuntea jatkuvasti. Kuolleiden ääni ei vihlo korvissa, sen se saa hyvitystä ja hymyilen.

Aamu aukeaa aurinkoisena eikä koskaan voi olla paremmin, tajuan, että ääni lähellä, peittää äänet kaukana.

Selite: 
oletus
Kategoria: 
 
 

Käyttäjän kaikki runot