Nimetön

Runoilija known to delude myself

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 16.6.2008

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

 

Kaikki mun kellot on väärässä ajassa, joku kello siirtyi itsekseen tunnin eteenpäin ja toiset eivät siirtyneetkään taaksepäin. Joku kello jätättää ja se on jo 8 minuuttia myöhässä, toinen viisi edellä. Laitan ne kaikki joskus riviin raksuttamaan ja mietin kuinka hassua.
Illalla väsyttää ja tekisi mieli käydä nukkumaan baarin sohvalle. Löydän *:n ja ensimmäinen asia mitä se sanoo kun nähdään on "Ihanat silmät, sulla on niin ihanat silmät!" Virnistän ja kosketan ripsiäni ja se sanoo, että supersöpöä. Naurattaa se, miten humalassa se jo on, vaikka kello on vasta ihan vähän. Se kysyy juonko alkoholia ja sanon, että joo mutten yleensä maanantaisin. Puhutaan sen nätistä mekosta ja vastapäätä istuvasta **:sta tahallaan siten, että se luulisi, että puhutaan siitä. Se kysyy mitä supistaan ja naurattaa. Sanotaan, että tyttöjen juttuja. Kun meen omaan lipunmyyntivuoroon, L kiroaa, että ei enää ikinä halua ottaa osaa niihin ja vaihtaa johonkin sellaiseen nunnakouluun, missä on vain aamuhartauksien järjestämistä. Naurattaa. Oikeastaan siinä on ihan kiva olla, kaikki sisään tulevat ihmiset on niin hellyyttävän humalassa, että saa aina hymyillen vihjata, että josko he myös haluaisivat leimankin, kun käsiä ei tuu, vaikka kuinka odottaisi leiman kanssa. Hymyilyttää. Kaikki tulee aina sisään ryppäissä ja sitten ei enää tulekaan ketään. Paitsi jotkut pojat päättävät tulla sisältä siihen juttelemaan. Se joku niistä valittaa, että meitä ei näy ikinä missään ja kysyy missä pyöritään. Sanon, että niin ollaan siellä oman laitoksen uumenissa aina. Ne jää siihen juttelemaan puoleksi tunniksi eli koko mun vuoron loppuun ja ahdistaa, kun ei pääse karkaamaan siitä mihinkään ja ei tule edes ketään enää sisään, että olisi jotain tekemistä. Ne sanoo, että saan tulla ehkä niiden saunalle joskus, kun ne järjestää sen ja muuta yhtä mielenkiintoista enkä jaksa sanoa mitään, nyökkäilen vaan. Tuntuu, että silmät menee kiinni, ja kun N tulee vihdoin päästämään mut pois sieltä ja jutellaan hetki kaikkea hassua, niin päätän lähteä nukkumaan. Se sanoo ettei mulla ole kuntoa ja jään paitsi hullusta jutusta, minkä itse suunnittelin. Aamulla on taas ihan virkeä olo ja pitää juosta molempien koulujen kautta ensin toisessa tapaamisessa ja se menee niin nopeasti ja bussijumala on suopea, koska ehdin toiseenkin ajoissa. Kotona H onkin siellä, mutta on lähdössä johonkin. Se on syömässä leipää ja kysyy: "Onkos sun nälkä?" Naurattaa. Sanon, että aikamoista... heti iltapäivästä "on kossun nälkä". Se ei ymmärrä. Toistan sen uudestan ja sitten sitäkin vähän naurattaa. Se sanoo, että ajatteli että tekisinkö sille ruokaa, että voisi huomenna syödä aamusta ennen kuin lähtee. Se käy kaupassa ja teen sille ruuan, vaikka se on ehtinyt jo lähteä.
Tuntuu jotenkin tyhjemmältä kuin aikaisemmin. Ei silti pahalta, mutta ajattelen, että sustakin tuntuu. Ehkä haluat, että tietäisin ettet ajattele mua niin. Ei sitä tarvisi ikinä rautalangasta vääntää, tunnen sen kyllä. En tiedä tuntuuko susta ikinä siltä, että luulet etten mä välitä ja teen vaan muita asioita. Ainakaan sitä ei tarvi tuntea, vaikka se tyhjyys tulee aina, niin kyllä mä välitän. Eikä sun tarvitse tuntea mitään, mä tunnen silti. Ei tarvitse ajatella, että ajattelisin meidän välillä olevan jotain, en ikinä ajattele niin. Elämä soljuu näin kuin se on soljunut, mutta mä silti edelleen välitän susta. Se ei näy missään, mutta se tunne on. Mietin asioita. Kaikki on aina kohdallaan niin kuin on. Ajassa ei ole tulevaisuutta tai mennyttä, se kaikki tapahtuu samaan aikaan sanoo fysiikka. Rinnakkain. Kaikki, menneisyys ja tulevaisuus leijuvat vierellä. Filosofia sanoo, että kaikki on määrättyä, valinnat ovat jo menneisyyden luomia, menneisyyden luoma ihminen valitsee aina tietyllä tavalla. Siksi ei ole vapaata tahtoa, on vain itsensä toteuttamista.
Ehkä on jotain suurempaa, ei jumalaa eikä mitään yksittäistä, mutta jotain, mitä on itsekin osa. Mitä kaikki ovat osa, mutta mikä on enemmän kuin osiensa summa. Ehkä se maailmansielu. Ehkä se on alku sekä loppu ja se kaikki hyvä, mitä on olemassa.
Kaikella on tarkoitus. Mikään ei koskaan ole ollut turhaa eikä vääriä valintoja ole olemassa.
Ennakkoajatukset, enneunet, todistavat sen, että se kaikki oli määrätty tapahtuvaksi jo kauan sitten. Ainakin kaikki suuret linjat. Tiedän sen sydämessä, että kaiken on pitänyt tapahtua ja kaikki on hyvin. Juuri niin kuin sen on aina pitänytkin mennä. Eikä se mennyt niin kuin toivoin sen menevän, mutta juuri niin kuin sen piti.
Tiesin aina, että tulet mun elämään, vaikken tiennyt miten ja milloin ja kuka olet ja miksi. Olin kai 9, kun ensimmäisen kerran tunsin sydämen musertuvan samanlaisista tunteista, joista se musertui reilu 10 vuotta myöhemmin. Eikä mitään tapahtunut tai ollut koskaan tapahtunut, istuin huoneessani ja tiesin, että sellaisen kokeminen sattuisi. Ja näin unen siitä, sä näytit uskomattoman samalta siinä kuin miltä näytät, niin H:kin, vaikka en koskaan ollut nähnyt kumpaakaan. En kyllä tiedä onko sulla koskaan ollut sellaista takkia kuin siinä unessa, mutta ehkä on voinutkin olla. Tunsin siinä unessakin sydämen murtuvan samalla tavalla ja H lohdutti, mutta ei se siinä hetkessä korjaantunut siten, että se tunne olisi kokonaan unohtunut. Unohdin sen ja muistin vasta paljon sen jälkeen, kun olin kohdannut sut.
Joskus tunsin kuukausia ennen sen päivän, milloin romahdus tulee. Tunsin sen päivän tarkkuudella.
7 vuotta sitten näin unen tästä hetkestä. Itkin kun heräsin, koska en silloin pystynyt hyväksymään sitä, enkä silloin etenkään sitä, miten edelleen tuntisin.
Kaikki on kulkenut omiin suuntiinsa aina. Sitä mikä se suunta on ja mikä sen tarkoitus on, sitä ei kai voi tietää.
Ehkä tämän tarkoitukset on vain jotain erillisiin elämiin liittyviä. Eikä ne ole sen huonompia tarkoituksia. Ehkä teen parempia taloja vähän kaipaamalla ja kärsimällä. Pitää tunteet pinnassa ja niin, että ne jää pintaan. Maalaan paremmin ja tunnen tunteeni ja itseni paremmin. Ehkä on tarkoitus vaan olla joku, joka ei toista samaa kuin kaikki muut. Syventää tunteet tasolle, jossa huomaa mitä muut tarvitsevat ilman, että ne joutuvat huomaamaan sitä, että tarvitsevat. Ehkä on vaan tarkoitus karaistua ja jaksaa vastustaa vääräksi kokemia yleisiä ajatuksia ja instituutioita ilman tunnetta, että vastaan sanominen kuluttaa. Ehkä on vaan tarkoitus olla osa rationalismia vastaan. Tuntea niin syvästi, että sen kyseenalaistaminen tulee luonnostaan. Taloudellisuuden ja tehokkuuden paineessa pitää kiinni siitä, että pienen pieni kolo tai huone, johon aikuinen hädin tuskin mahtuu, pitää kaikesta huolimatta tehdä. Tai jopa monta sellaisia ja salaisia.
Ehkä olen tässä vain vakuuttamassa, että haluan ja että pystyisimme... vain sen hetken, kunnes taas eletään ikävästä yli. Ehkei vakuutuksillakaan ole muuta merkitystä. Mutta ainakin olen. Ja sen pienen hetken koen niin vahvasti, mutta tiedän että se aina alkaa haihtua. Tiedän. Liian vaikeita asioita. Mutta varmaan olen aina uudelleenkin, ja uudelleen, kunnes se ei enää tule kovin vahvasti. Ja kun sanat näyttää sen sekunnin suuren kaipauksenkin ajan enää vain sanoilta, eikä lupauksilta. Haluan todella, mutta se on vain sana sen sekunnin jälkeen, jonka sisällä se on lupaus. Ja se usko haalistuvaa, niin kuin aina. vahvistuvaakin, niin kuin aina. Sekin on juuri sellaista kuin sen pitääkin olla. Erilaista tilannetta ei olisi, vaikka oltaisiin 10 vuotta seisty päällä ja tehty kärrynpyöriä.
Tunteiden pakottavuus ja optimistisuus ei koskaan haihdu siksi, että kaipaisin jotain muuta enemmän. Mikään ei syrjäytä niitä tunteita, paitsi ne tunteet itse. Ja yhdessä. Ne aaltoilevat ja annan niiden aaltoilla. Se mitä teet mulle ei koskaan häviä. Joskus aikoja sitten, kun joskus kohdattiin sattumalta aina toisinaan. En muista mitään niin hyvää tunnetta kuin se, kun olit jossain lähellä enkä ollut ehtinyt vielä huomata sitä ja sydän ei ollut siksi vielä hypännyt kurkkuun. Sellainen ilo ja hyvänolon tunne meni aaltona läpi, että sitä ei voinut olla ikinä huomaamatta. Ja se johtui susta. En voi koskaan olla kaipaamatta ihmistä, jonka perusolemassaolo saa sellaista aikaan.
Mietin haihdutaanko me toisistamme taas yhtäaikaa ja vaikka kertoisin miten tunnen ja sanoisin sulle asioita, joista tietäisit ettei ole mitään hätää, ei paineita, ei vaatimuksia, ei typeriä asioita elämässäni, niin haihtuisiko se taas. On luonnollisempaa antaa sen mennä, ehkä oikeampaa. Muiden ihmisten oikeaa.
Eikä mulla ole enää ikinä tarvetta sanoa sulle, että mä en välittäisi ja haluaisi vain siksi, että musta tuntuu että sä et. Omat tunteeni ovat omani ja se kuka olen enkä häpeä sitä. Ei ahdista. Mutta ehkä en vaan sitten sano sitä välittämistä niin paljon silloin. Otan vaan aikaa kaikelle muulle ja olen hiljaa.
Sekin on jotain uutta omassa itsessä, vahvuus, tasaisuus. Jotain tästä saatua ja opittua. Ei enää kylmiä ajatuksia ja epävakautta.
Ajatus ei juuri luista, mutta se on lämmin, ei enää niitä kylmiä ajatuksia.

Selite: 
Kategoria: 
 
 

Käyttäjän kaikki runot