Muistan kaukaisesti lapsuuteni haaveet, ne suuret unelmat rakkaudesta.
Muistan unieni prinssin, pitkine kultaisine hiuksineen, kiiltävän haarniskan, suuren valkean ratsun.
Unelmoin miehen joka oli valmis uhraamaan henkensä puolestani, vuodattamaan verta, sivaltaen kiiltävän miekkansa paholaiseen vuokseni.
Näin kodin, joka oli täynnä rakkautta, jossa haaveet täyttyivät, murheet ja huolet olivat vain kaukaisia ajatuksia.
Halusin elämäni alkavan kuin saduissa, ”olipa kerran”, ja päättyvän niihin katkeran suloisiin sanoihin, ”he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti.”
Nyt en enää usko unelmiin, satuihin.
Rakkaus on vain sana, unelmat ovat muistoja, unet muuttuneet painajaisiksi.
Mitä minulle jää tästä elämän mittaisesta tarinasta?
Onko vielä myöhäistä, saanko kirjoittaa satuni uudestaan?
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi