Siinä sinä istut, vihreässä tuolissasi niinkuin
olisit siinä aina istunut.
Mihin katosi hymy huuliltasi, kirkas katse silmiesi?
Missä on hyväntuulisuus olemuksestasi?
Hellät sanasi katoavat agresiivisuutesi alle.
Ennen niin avoimet kätesi puristuvat nyrkkiin.
Silmäsi tuijottavat minua vihaisena,
sanasi syövät sieluani.
Silti minä rakastan sinua mummi,
missä sitten oletkin...
Selite:
Mummilleni, joka sairastaa dementiaa. (26.9.2006)
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
