Nimetön

Runoilija artichoke

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 16.7.2008

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

Minä elän siellä, missä tumma asfaltti sylkee oransseja valojuovia ja taivaskin itkee ihan oikeasti. En sentään puhu tuntemattomille Pariisin metroissa. Ihan vielä ainakaan.
 

Tummat hiuskiehkurat roikkuivat kalpeiden kasvojen reunoilla. Silmät hohtivat aamuruskoa, niissä oli häivähdys pähkinää ja oliivinvihreää. Huulet olivat kapeat ja kaartuivat aavistuksen verran ylöspäin, nenänpää veisti putouksen, ja sai hänet näyttämään eksoottiselta.
            Hän heilautti kättään ja havahduin takaisin tähän maailmaan. Tajusin jääneeni tuijottamaan, suu ammotti auki ja huulet olivat raollaan. Hämilläni painoin katseeni. En tiedä, mikä minuun oli mennyt.
            Hän nauroi minulle ja katseli minua ilkikurisesti kauniisti kaartuvien kulmiensa alta. Hänen naurunsa oli korkea, se oli aavistuksen liian kimeä, ja muistutti tyytyväisenä kehräävän kissan kiherrystä. En ollut koskaan kuullut sellaista naurua.
            Vedin syvään henkeä; hänet minun siis tulisi maalata.

Vanhan kankaan päälle oli kuivunut laihaa maalia. Kastoin siveltimen maalissa, ja sivelin varmoin vedoin ohutta kerrosta luonnonvalkeaa väriä. Siveltimen jälki oli hienovaraista, se aaltoili kupruilevalla kankaalla jättäen siihen lähes virheettömän pinnan. Tunnustelin sormillani sianharjasta tehtyjä, karheita pensseleitä, ja upotin yhden niistä karmiininpunaiseen. Pian laskin kuitenkin siveltimen takaisin pöydälle ja jäin katselemaan luomustani arvioiden. Karhealle kankaalle oli kevyin vedoin hahmoteltu hahmo, korkeat poskipäät ja mantelinmuotoiset silmät, veistoksellinen nenä ja hieman ylöspäin kaartuvat huulet. Pidin näkemästäni, vaikka olin tyytymätön.
            Hän oli katsellut minua ilmeenkään värähtämättä, tummat silmät pilkehtivät kiusoittelevasti. Tunsin itseni paljaaksi, maalatessani minulla ei ollut mitään, jolla olisin suojautunut muita vastaan. Täällä ihmiset katsoivat minua oudosti, minne ikinä meninkin. Olin irrallinen enkä tuntenut kuuluvani tänne. Halusin vain tarttua siveltimeen, ja maalata maailmani kolkat sellaisiksi kuin niiden kuuluisi olla. Halusin kuvata kiireettömiä, kun aurinko oli jo laskenut eikä kenelläkään ollut enää kiire minnekään.
            Olin kätkeytynyt muilta ja itseltäni maalauksiin.

Sinä yönä olin juossut kadulle kuullessani jonkun kutsuvan minua nimeltä. Viimein näin sen kokonaan, olento lähestyi minua yön autioittamilla kaduilla.
            Olento painoi suunsa korvalleni ja kuiskasi, ettei olisi mitään pelättävää. Se siveli ihoani pitkillä, kalmankylmillä sormillaan ja hymisi. Hyminä muuttui pian hiljaiseksi lauluksi, en erottanut sanoja, mutta äänteet virtasivat olennon huulilta soinnukkaina ja kauniina. Painauduin niin lähelle, että saatoin tuntea sen sileän ihon viileyden vasten omaani.

Heräsin kylmän hien peitossa vapisten kauttaaltani. Painajaismaiset kuvat eivät jättäneet mieltäni rauhaan. Hän kävi viereeni, ja kietoi laihat kätensä ympärilleni. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, ja itkin, kunnes kasvojani särki.

Avasin ikkunan ja annoin raikkaan kevättuulen pyyhkiä väsymyksen pois uupuneilta, kivun vääristämiltä kasvoiltani. Tuuli leyhytteli kalvakoita kasvojani, se kutitteli niskahiuksia ja kaulaa. Kaduilla naiset sievissä pitsihameissaan ja krinoliineissa kulkivat ylväinä, ja kanaalin vesi oli yhtä aikaa kirkasta ja tummaa. Äitini oli kerran sanonut, että saisin kenet tahansa sulokkaista neidoista omakseni, mutta olin naurahtaen pudistanut päätäni ja vastannut kieltävästi.
            Katselin ikkunasta ulos. Hieman kauempaa erottui satama, horisontissa oli häivähdys punertavaa valoa. Suljin silmäni ja saatoin nähdä vuorollaan pohjaan painuvat aallot, norsunluiset vaahtopäät sekä ulapalla liitelevät linnut, joiden vapautta salaa kadehdin.
            Hiekka oli valkoistakin valkoisempaa, kuin lumihuippuiset vuoret, ja aurinko paistoi kuin kultaharjainen leijona.
            Tartuin siveltimeen ja aloin maalata. Tällä kertaa me seisoisimme laivan kannella. Hän ja minä.
            Kostea merituuli kutittelisi korvissa, ja kihartaisi etuhiusten lyhyet suortuvat, kun laivamme katoaisi lokkien korkeassa kirkunassa punaiseen auringonlaskuun.
            Hymyilin, ja puristin kädessäni kangaspalaa. Pussillinen kultarahoja tuntui karhealta.

Selite: 
Neljä vuotta vanha novelli, joka on kirjoitettu paikallislehteä varten.
Kategoria: 
 
 

Käyttäjän kaikki runot