Isälle

En muista
olinko yksin
vai nukuitko sen pienen yksiön lattialla
pullon hengen suomaa tahmeaa unta

Kello kääntynyt jo aamua kohti
katuvaloja katselin, yön ääniä
koko maailman paino
kymmenvuotiailla harteillani

Isä, tiedätkö
vaikka minä rakastin sinua niin
silti en halunnut sinun kipujesi
ja kaipaustesi konttia
vuosieni taakaksi

Ja kuitenkin
en koskaan ole
lakannut sinua ikävöimästä
sellaisena kuin olit
enkä sellaisena
joksi sinut oli tarkoitettu

Kun iäisyys jo kolkutteli ovellasi
asettui hiljaa kasvoillesi
saattokellojen ääni tuli lähemmäs
sinä halusit ottaa minut syliisi
kaksikymmenvuotiaasi

Kiitos, että annoit minun nähdä
millainen mies
sinussa lopultakin asui
Ettei se jäänyt sanomatta
jonka sanomiseen
ei ehkä koskaan enää
olisi tullut toista tilaisuutta.